Mainos
Mainos

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

(Otava)

Elämä saapuu syksyyn

Bo Carpelanin teos ”Lehtiä syksyn arkistosta” on vaikuttava, kerrassaan mykistävä. Kirjaa pitää lukea hitaasti, tunnustellen ja taaksepäin sivuja lehteillen.

Se on kuin testamentti, inventaario eletystä elämästä: Näin sen koin. ”Kaipaus on perintöosamme, mutta mitä me kaipaamme? Onnellista, sopusointuista elämää? Uppoutumista antoisaan työhön? Menestymistä? Rakkautta, antamista, saamista?” Vai onko se sittenkin ohikiitävän hetken kauneus ja onnen kokemus, joka tallentuu koettuna muistiimme?

Pienien yksityiskohtien ja pysähtyneiden hetkien kautta Bo Carpelan pohtii elämän kulkua - elämän merkitystä, ikääntymistä ja luopumista. Vahva sivistys- ja rehellinen ymmärrys rakentavat suuren kokonaisuuden, johon ohikiitävät hetket taltioidaan. Teksti tuo hänet ihmisenä aivan lähelle, kuin vanhaksi ystäväksi.

Teoksen päähenkilö on virkamies Tomas Skarfelt. En voi kuitenkaan välttyä kuulemasta Bo Carpelanin ääntä. Ehkä se, että kirja oli hänen viimeisensä, synnyttää tämän erityisvaikutelman.

”Ajatus siitä, että monet puut, joihin olen kiintynyt jo lapsena ja joiden olen nähnyt kasvavan, jatkavat elämäänsä ja huojuvat tuulessa vielä kauan sen jälkeen, kun itse olen poissa, tuntuu - niin, surumieliseltä. Murheelliselta.”

Jotenkin niin omakohtaista: Olen muuttanut uuteen kotiin 12 kertaa, mikä tekee monta uutta alkua. Kun istahdin ensimmäisen kerran Dagmarinkadun (nykyisen kotimme) olohuoneen sohvalle, näin ensimmäisenä ikkunan edessä suuret puut. Ne verhosivat maiseman. Hetki läpäisi tajuntani: Näitä puita minä katson tältä istuimelta, kun olen hyvin vanha ja hyvin yksin. Se tuntui jatkuvuudelta, muistojen kertymiseltä, olin tullut kotiin.

”Onko nyt vanhuudessani niin, että sydämeni, pallolaajennettu, on minua vanhempi, ja että aivoni ovat minua nuoremmat, niin, kulkevat lapsen kengissä? ”Sulassa sovussa minussa on kaksi osaa: vanha äijä ja hämmästynyt lapsi.”

Olen miettinyt kuinka Kjell Westö ja Bo Carpelan osaavat käyttää niin poikkeuksellisen kauniisti suomen kieltä? Onko niin, että ruotsi on runollisempi kieli ja perustaa pohjan tavalle ilmaista asioita suomeksi vai vaikuttaako taustalla suomenruotsalainen vahva sivistysperinne?

Tomas Skarfelt valmistautuu kuolemaan, antamaan periksi. Tekstistä kumpuaa luopumisen ja hyvästijättämisen haikeus. Samalla kuitenkin lukijalle tulee tunne, että kun lähdön hetki koittaa sen soisi tapahtuvan juuri tuntein, että elämä antoi paljon.

Päällimmäiseksi jää kiitollisuus, että sain elää.

kansanedustaja (SDP), Helsingin kaupunginvaltuutettu

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme