Mainos
Mainos

Carita Forsgren: Perintö

Arvio: Anne Forssen

(Otava)

Perintö on tarina perinteisestä aiheesta, jossa perintö tuo esille niin sukupolvien takaiset kuin nykyhetkenkin aikaiset vihamielisyydet. Forsgrenin romaani kertoo näistä dekkarimaisen juonen kautta hyppien kronologiassa milloin kauas menneisyyteen, milloin lähimenneisyyteen ja toisinaan jopa nykyhetkeen. Minusta kerrontatyyli tuntui teennäiseltä. Sen myötä kirjailijan on ollut helppoa tuoda tarinaan lukuisia henkilöitä, joiden kuvailu on jäänyt ajoittain fraasimaiseksi ja pinnalliseksi.

Forsgren kuljettaa tarinaa pääosin Okko-nimisen nuoren miehen kautta. Tämä on kultalusikka suussa syntynyt yksi ihovoidetehdas Oresin perijöistä. Omistajavanhemmat ovat eronneet, pikkusisko Elli on huomaamaton harmaahiiri ja tyttöystävä Petra etäinen dokumenttituottaja.

Kertomus sijoittuu päätapahtumiltaan Suomen hämeeseen, suvun Kelolinna-huvilalle. Okon taideopiskelupaikka Köln ja isän työmaa Kiinassa uusien suomalaisten tuotantolaitosten paikkana ovat myös keskeisessä roolissa.

Arvelen, että kirjailijan tarkoituksena on ollut tuoda esille rinnakkain suomalaisteollisuuden rakennemuutosta, ihmisen ikuista rahanahneutta ja yksilöiden oman minuuden etsintää. Kaikki tämä tulee kuitenkin hieman pintaa raapien esille. Teos on täynnänsä ihmisluonteen stereotypioita. Okko ei esimerkiksi ole suostunut vanhempien suunnittelemaan teollisuuselämään, vaan on valinnut taidealan. Rahanhimo on saattanut vanhemmat yhteen. Okon ja Ellin puolisot Petra ja Janne jäävät vain sivuntäytteeksi. Pahiksen ja luuserin roolissa esiintyy Okon setä Emil. Aku-isän naisystävä Titi puolestaan värittää kiinalaisine sukujuurineen henkilögalleriaa.

Juoni kietoutuu sukufirman tulevaisuuteen. Sivuilla seikkailevat ahneus, kaunainen viha ja loppujen lopuksi jatkuvuus.

En tiedä, nousinko väärällä haparoivalla jalalla toipilassängystäni aamulla, kun tätä ryhdyin lukemaan. Koin teoksen tosiaan fraasimaisen pinnallisena, jossa Forsgren oli lähes alleviivaten yrittänyt saada syvyyttä. Viittaukset esimerkiksi taidehistoriaan olivat kummallisia anekdootteja, joilla kirjailija yritti sitoa historiallisia patsaita sukuhuvila Kelolinnan todellisuuteen ja Ores-tehtaan tulevaisuuteen.

Kuitenkin luin Perinnön kannesta kanteen. Ja kokemuksena se murinoistani huolimatta oli kelpo teos. Juoni imaisi mukaansa siinä määrin, että auringonpalvonta keväisellä parvekkeella hurahti nopeasti.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme