Mainos
Mainos

Cecilia Samartin: Kaunis sydän

Arvio: Elina Hermanson

(Bazar kustannus)

Tarttuisinkohan kirjaan, josta tietäisin, että se on ”ihan kiva”?

Onneksi en tiennyt kirjasta muuta kuin esittelytekstin, jossa kerrottiin että tarina alkaa rakastetun kuolinvuoteelta, ja siinä muistellaan sankarittaren uskomatonta elämää sodan keskeltä San Salvadorista Kaliforniaan. Kirjoittaja on Chilestä lapsena paennut psykologi, joka työskentelee psykoterapeuttina ja sosiaalityöntekijänä latinalaisamerikkalaisten siirtolaisten parissa. Kirja on selvästi yritys kuvata ”voikukkalasta”, joka kykenee menestymään karuista oloista huolimatta.

Hotkaisin ”Kauniin sydämen” ensin, ja aloin vasta jälkeenpäin sulatella lukemaani.

Henkilökuvat ovat melkoisen yksiulotteisia. Sankarittaren, lastenhoitaja Anan, taustalla on traaginen lapsuus sotaakäyvässä kotimaassa ja nuoruus nunnien hoivissa. Ana rakastuu isäntäperheen päähän, mutta pitää tunteensa parikymmentä vuotta visusti piilossa.

Perheessä on pikku riiviö, jota kukaan muu kuin sankaritar, loputtoman kärsivällinen ja vaatimaton lastenhoitaja Ana ei saa kuriin. Hänen vastapoolinaan on perheen rouva, turhanpäiväinen ja uskoton seksimaanikko, joka laiminlyö lapsiaan, miestään ja kotiaan. Aviomies on ulkonaisesti pelottava ja ankara, mutta perimmiltään äärimmäisen kunnollinen ja korkeamoraalinen.

Kirjan rakenne taitaa olla suoraan romaaninkirjoituskoulusta. Tarinan alussa ja lopussa kuollaan, ja dramatiikkaa riittää. Vasta, kun päähenkilöt ovat tulleet tutuiksi, alkaa yksityiskohtainen, merkillisellä tavalla hyppysissään pitävä jaarittelu arkipäivästä. Ideana lienee kuvata kuinka järjettömän esikuvallinen ja tasapainoinen sankaritar on.

Epäilen, että menestyskirjan kirjoittanut amerikkalainen enää tekisi mitään tavallista duunia. Ainakin hän on jollain tavalla vieraantunut todellisuudesta. Ehkä hän on yhdistänyt jonkun muinaisen asiakkaansa traagiset taustat jossain muualla näkemäänsä tyynen oloiseen palvelijattareen, ja vähän naïvisti fantasioinut loput.

Aika hassua siis, että tämä psykologin kirjoittama kirja on muuten hyvin kiehtova, mutta psykologisesti epäuskottava. Vangitsevaa viihdettä, mutta kaikenkaikkiaan vain – noh, ihan kiva.

Elina Hermanson pitää itseään addiktina: hän pelkää, vihaa, rakastaa ja sinnikkäästi tavoittelee uusia lukuelämyksiä, jotka kaappaavat hänet maailmoihinsa ja sotkevat arkipäivän ympyrät. Ei ehkä uskoisi,mutta ammatiltaan Elina on (nuoriso)lääkäri.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme