Mainos
Mainos

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Arvio: Hilkka Hyrkkö

Otava

Chimamanda Ngozi Adichie on nimi, joka sai ainakin minut innolla valitsemaan tämän kirjan. Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus olivat mieleenpainuvia, tosia ja koskettavia kirjoja nyky-Nigeriasta. ”Huominen on liian kaukana” on kokoelma kertomuksia, tarinoita. Jostain syystä en kokenut niitä novelleiksi.

Väkevää on tarina näilläkin sivuilla. Nigeria ja nigerialaiset – tuoreen uutisen mukaan Nigeriassa 200 miljoonaa ihmistä elää alle eurolla päivässä – tulevat tutummiksi monesta eri kulmasta katsottuina. Kertomuksissa on vahvasti läsnä sisällissota ja sen arvet. ”Aaveissa” kaksi vanhaa miestä kohtaa ja huomaamattaan toinen tekee mielessään kysymyksiä siitä, missä toinen oli sodanaikana. Sisällissota-aiheisissa kertomuksissa on paljon yleispätevää pohdintaa sotien ja konfliktien jättämistä arvista sukupolvien muistiin.

Kirjassa on paljon väkivaltaa, köyhän maan rakenteellista ja poliittista raakuutta. Ihmiset ovat yhtä lailla peloissaan kanssaihmisten kuin valtionkin vuoksi. Ja väkivalta ja sen pelko, usko paremmasta houkuttaa ihmisiä siirtolaisiksi. Monessa kirjan tarinassa on keskiössä uusi elämä tai sen toivo Yhdysvalloissa olipa sitten kyseessä järjestetty avioliitto tai poliittisen turvapaikan haku.

Adichien Nigeria on täynnä vanhaa uskontoa, kulttuuria ja tapoja, poppamiehiä ja parantavia ja tappavia yrttejä ja ristiriitaa länsimaistamisen, tieteen ja lääketieteen välillä. Tieteen kamppailua heimo-osaamista vastaan. Tähän ristiriitaan hän pudottelee henkilönsä taitavasti. Niin taitavasti, että lukija ryhtyy miettimään kumpi on oikein, kumpi on parempi. Ja ilman opettamisen häivää.

Erityisesti kirjan tarinoissa elävät naiset, nuoret ja turvattomat, vanhat ja viisaat. Adichie osoittaa, että köyhässä maassa naisen osa on miehen osaa karumpi. Kertomusten naiset saavat kokea elämän arvaamattomuuden. Monesti petollisin on lähinnä oleva mies: isä, veli, setä, aviomies, poikaystävä ja yhteiskunnan rakenteellinen väkivalta tekee iskuista vielä kovempia.

Ehkä kaikkia tarinoita ei olisi pitänyt lukea peräjälkeen. Kokonaisuus jätti aika synkeän mielen, toivottomuuden. Ja huominen tuntuu todella jäävän tarina tarinalta aina yhä kauemmaksi.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme