Mainos
Mainos

Claes Andersson: Oton elämä

(WSOY)

Miltä tuntuu kuolla? Väkivaltaisesti tai ihan muuten vain. Tai miltä tuntuu vanheta ja tajuta vähitellen kuolevansa? Kuunnella rytmihäiriöistä sydäntä tai yllättyä pakottavasta halusta hypätä ohiajavan junan alle. Miltä tuntuu nähdä äitinsä kuolevan riutuen? Claes Anderssonin näköinen mies, Otto, pohtii näitä asioita ja kirjoittaa vielä kirjan loppuun, miten hänen hautajaisensa täytyy järjestää.

Oton elämä on kuitenkin ollut hyvä: Naisia on riittänyt, matkoja piisannut, lapsia ja lastenlapsia siunaantunut, työ on ollut antoisaa, musiikki on tuonut elämään sävyjä ja politiikastakin on selvitty hengissä. Mutta sitten on tullut vanhuus. Vanhuus on elämän loppumisen odottelua, erilaisia vaivoja ja paljon myös yksinäisyyttä. Vaikka ihminen pysyisi tolkuissaan, vanhuus ei ole mikään hieno olotila. Ei ainakaan Oton mielestä ja Otto on niin vakuuttava, että uskottava on.

Claes Anderssonin kirja "Oton elämä" on hieno ja kaunis kuvaus vanhan, mutta älykkään ihmisen elämästä ja elämän lopun pohdinnoista. Ehkä tämä kirja sopii parhaiten keski-ikäiselle ihmiselle, joka tajuaa jo, että vanhuus ja kuolema eivät ole mitenkään loputtoman kaukana.

Otto - eli Claes - muistelee elämäänsä. Hän ehti olla 13 vuotta mukana politiikassa, kansanedustajana ja kulttuuriministerinä ja hänellä oli monia muistoja edustajatovereista, jotka päästelivät sammakoita suustaan. Vanhanen saa monta säälittelevää mainintaa.

Kovimmin Otto arvostelee kokoomusta ja RKP:tä (vaikka onkin suomenruotsalainen). Oton mukaan kokoomuksen "valheellinen vaalihölinä ja sumutus" saivat pienipalkkaiset äänestämään oikeistopuoluetta ja RKP:ssä tämä on viety jo kummallisiin mittoihin, kun ruotsinkieliset työläiset äänestivät omat tehtaanjohtajansa edustamaan itseään. Mutta haukkuu Otto omiaankin, vassareita.

Otto jaksaa muistuttaa monta kertaa, että ennen kaikki oli huonommin. Hän kertoo lukuisia esimerkkejä vaikkapa naisten huonosta asemasta vielä 60 vuotta sitten: "huonojen naisten" pakkosteriloinneista ja lobotomioista myös Suomessa. Otto muistelee myös, kuinka vankilat täytettiin alaluokan pikkurikollisilla ja oikeat, mutta "kunnolliset" konnat saivat kävellä vapaalla. Nyt asiat on paremmin.

Miksi keski-ikäisen pitäisi sitten lukea tämä "Oton elämä", eihän mitään ole tehtävissä, kuolemme kaikki kuitenkin. Oton mukaan luopuminen on yhtä tuskaa, mutta ehkä vähän helpottaa, jos on saavuttanut edes osan elämänsä päämääristä. Se panee pohtimaan, vielä on aikaa.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme