Mainos
Mainos

Eino keitteli pontikkaa vuosikausia kerrostalossa Espoossa – otti pontikkapannun mukaansa jopa palvelutaloon

Espoon kaupunginmuseo on saanut poikkeuksellisena lahjoituksena kokoelmiinsa aidon pontikkapannun. Alkuperäisellä omistajalla vekotin oli aktiivisessa käytössä, ja laite kulki mukana jopa palvelutaloon saakka.

Pannun omistanut mies, jota museo tiedotteessaan tyytyy kutsumaan etunimellä Eino, oli koneteknikkona itse tehnyt suunnittelupiirrokset tislauslaitetta varten.

Itse laite uskotaan valmistetun miehen työpaikalla Wärtsilän konepajalla vuonna 1970, kun mies asusteli perheineen Espoon Matinkylässä. Laitetta varten tavalliseen teräksiseen höyrypainekattilaan teetettiin toinen kansi, johon oli liitetty tislauksessa tarvittavat putket ja letkut.

Tislauksen hajut levisivät rappuun asti

Kotipolttoista viinaa valmistettiinkin sitten vuoteen 2012 asti. Sen raaka-aineeksi valmistettiin mäskiä 50 litran pullossa, ja mäskipulloja säilytettiin pesuhuoneessa. Pontikkaa valmistettiin kertoman mukaan yleensä viikonloppuisin, ja raaka-aineen tiputus oli hidasta, kattilankin vetäessä vain kymmenen litraa mäskiä.

Työskentelyssä käytettiin asianmukaisia lämpö- ja alkoholimittareita, jäähdytystä varten laite oli kytketty vesijohtoon, ja lopputuote tippui teräsputkesta puolen litran vetoiseen mittakannuun.

Hajun kerrotaan olleen melkoinen, ja keittäessä mäskin haju levisi rappukäytävään asti. Syystä tai toisesta naapurit eivät Einoa virkavallalle käräyttäneet. Lopputuotteen, alkoholipitoisuudeltaan jopa 90-prosenttisen pontikan, Eino pullotti tyhjiin Alkon pöytäviinapulloihin.

Piti olla varuillaan, eikä ponua saanut nauttia laimentamatta

Valmista tuotetta pystyi kertoman mukaan juomaan esimerkiksi limonadiin lantrattuna, mutta hyvää siitä tuli vasta kahdesti tislattuna. Väkevyytensä vuoksi pontikkaa ei sopinut juoda sellaisenaan, vaan laimennus piti tehdä tavalla tai toisella.

Omatekoista juotiinkin varsin usein, ja sitä tarjoiltiin ystäville ja sukulaisille. Vaikka myyntiä ei harjoitettu, aiheutti Einon harrastus harmejakin. Esimerkiksi varuillaan piti olla, jotta ulkopuoliset, ja sitä myötä viranomaiset, eivät saisi laittomasta touhusta vihiä. Tästä syystä perheen lapsetkin tiesivät touhun laittomaksi.

Myöhemmin Eino muutti perheineen omakotitaloon, joten matinkyläläisen kerrostalon rapusta mäskin haju katosi.

Harrastus kuitenkin jatkui vielä aikansa, ja lopulta Eino otti pontikkapannun mukaansa viimeisiksi vuosikseen palvelutalossa. Tarina ei kerro, oliko viinapannu mukana vain tärkeänä muistoesineenä, vai värittikö mäskin käry myös palvelutalon asukkaiden eloa.

Espoon kaupunginmuseosta kerrotaan, että pannu ei tässä vaiheessa ole museossa esillä. Pannun on jäänne omanlaisestaan historiasta.

– (Pannu on) mainio lahjoitus, museosta todetaan.

Pannun tarina luettavissa Espoon kaupunginmuseon intendentin Annamari Eskolan kirjaamana Espoon kaupunginmeuson sivuilta.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme