Mainos
Mainos

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki

Arvio: Pertti Nyberg

(Gummerus 2012)

Helsingin kaupunki kuvastuu tässä teoksessa paljolti ravintoloiden, kirjailijoiden yksityisasuntojen, kaupunkikuvauksien ja mielisairaaloiden välityksellä. Itse asiassa Helsinki on tässä kirjassa kuin suuri kulissi kahden vuosisadan aikana kaupungissa asuneille kuuluisille kirjailijoille.

Kirjailijoiden Helsinki vie lukijansa 1800-luvun puoliväliin. Tapaamme ensin Runebergin Iso Roobertinkadulla, siirrymme Lönnrotin mukana Kruununhakaan perustamaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa, Topeliukseen tutustumme Mikonkadulla. Seuraavassa luvussa seurataan Aleksis Kiven tietä Katajanokan koulusta Lapinlahden mielisairaalan kautta Tuusulaan.

Kirjailijoiden Helsinki kertoo kirjailijoista kuin he olisivat yhtä suurta perhettä. Kun vanhempi kirjailija kuolee, nuoremmat tulevat jo tilalle ja pian heidätkin korvataan, kun aika tuo mukanaan uusilla ajatuksilla, aatteilla ja tyyleillä varustetut uudemmat kirjailijat. Koska Kirjailijoiden Helsingin teksti perustuu pääasiassa kirjallisuuteen, myös kirjan intensiteetti muuttuu alun hieman pölyisistä ja kansallisromanttisista aatoksista yhä modernimpaan ja monisäikeisempään Suomeen.

Ikävä sanoa, mutta kirjan alkupuoli on paikoin varsin tylsä. Jos jaksaa kahlata ensimmäiset sata sivua, tarina alkaa kulkea paljon vauhdikkaammin. Syykin on selvä: nopeasti kasvava Helsinki, sisällissota ja sosiaalinen nousu kertovat nopeasti muuttuvasta Suomesta ja se näkyy myös kirjailijoiden elämässä. Tulenkantajat avasivat ikkunoita Eurooppaan ja Juhani Aho harrasti nykytermein polyamorfiaa.

Vaikka kirjailijoiden persous viinalle on yleisesti tiedossa, tuntuu tämän kirjan luettuaan, että mikään viinaämpäri ei ole ollut liian täynnä näille kansakuntamme kynttilöille. Saarikosken, Paavolaisen, Nobel-Sillanpään ja Tikkasen juopottelu on ollut maanista, mutta melkoisia alkoholisteja näyttää olleen suuri osa muistakin mieskirjailijoista.

Jos viinaan ei ole kuoltu, on järkkynyt mieli tai muunlainen päättäväisyys päättänyt päivät. Harri Sirola odotti Ruoholahdesta tullutta metrojunaa ja otti Kampin asemalla viimeisen askeleensa. Sairastunut Joel Lehtonen puolestaan hirtti itsensä Etelä-Haagan huvilassaan kattoon maalatun tähtitaivaan alla.

Kirjan ehkäpä mielenkiintoisin luku kertoo myrskyisistä suhteista Töölössä, jossa Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän mukaisesti aikansa kirjailijat rakastuivat, pettivät ja erosivat. Pakkaa Töölössä sekoitti Minna Craucher, tuo nerokas huijari, joka päätyi monen aikakautensa kuuluisan kirjailijan kirjan sivuille ja sai lopulta kuulan kalloonsa - Mechelininkadulla.

Kirjan viimeinen luku kertoo Helsingin kuuluisista kirjailijaravintoloista. Aika moni niistä on edelleenkin olemassa, vaikka tuskin niitä voi enää kirjailijakapakoiksi kutsua. Vielä 1960- ja -70-luvuilla kirjailijat harrastivat niin sanottua Mannerheim-juoksua eli drinkin ottoa jokaisessa Mannerheimintien ravintolassa Klaus Kurjesta Meilahden White Ladyyn, lisäksi piti ottaa pienet sivuaskeleet Kosmokseen ja Manalaan. Eivätpä taitaisi nykyajan raittiit ja kuntoilevat ja kirjoittajakursseilla tyylipuhdasta proosaa suoltavat kirjailijat samaan - muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Kirjailijoiden Helsinki on miellyttävä kuvaus hieman boheemeista ja narsistisista ihmisistä, joille Helsinki näyttää Suomen mittakaavassa olleen ainoa jotakuinkin kaupungiksi kutsuttava asuinpaikka.

Niin muuten: kirjan kirjoittaja, toimittaja Eino Leino ei ole sukua kirjailijakaimalleen.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme