Mainos
Mainos

Espoon tragedia nosti Erikan vanhat traumat pintaan – loukkaantui pukkihypyssä, mutta liikuntatunneilta ei saanut olla pois edes lääkärin määräyksellä

Erika Laatunen loukkasi itsensä ala-asteen liikuntatunnilla niin pahasti, että on siitä alkaneen tapahtumasarjan takia tällä hetkellä pyörätuolipotilas.

Pahinta ei kuitenkaan ole ollut kipu, vaan se, että opettajat eivät uskoneet häntä eivätkä päästäneet pois liikuntatunneilta edes lääkärin määräyksellä. Espoon liikuntatunnilla tapahtunut kuolemantapaus nosti Erikan tunteet ja vanhat traumat pintaan.

Erika ei ole rohjennut kertoa omaa tarinaansa julkisuudessa tätä ennen. Espoon tapahtumat kuitenkin roihauttivat hänen tunteensa voimalla päälle: nyt tarina on kerrottava, jos sen avulla edes yksi lapsi pelastuisi.

Hän korostaa, ettei tiedä Espoon tapauksen taustoja, mutta tapaus toimi silti kimmokeena oman kokemuksen jakamiselle. 

Erika muistaa yhä kolmannen luokan liikuntatunnin pienessä kunnassa Keski-Suomessa vuonna 2003. Oli telinevoimistelua ja piti hypätä pukin yli. Kädet pukille, vartalo pukin yli. Erika juoksi kohti pukkia ja ponnisti, mutta kolauttikin siihen jalkansa. Kipu vihlaisi, mutta hän kinkkasi takaisin jonoon kokeillakseen uudelleen.

– Jalka kuitenkin turposi ja oli sinimusta, kuin pajapölkky. Yritin varata sille painoa, mutta lensin nenälleni.

Opettaja käski Erikan mennä kahden kaverin avustuksella suihkuun viileän veden alle. Suihkussa 9-vuotias Erika suihkutteli paisunutta jalkaansa puolen tunnin ajan, kunnes liikunnanopettaja tuli katsomaan.

Jalka oli pahan näköinen, eikä vanhempia saatu kiinni. Opettaja otti hänet mukaansa koululle siksi aikaa, kun piti vielä musiikinopetusta. 

Lääkärit kirjoittivat vapautuksen liikunnasta

Lopulta opettaja sai työnsä hoidettua ja vei Erikan päivystykseen. Isäkin pääsi paikalle, ja päivystyksestä kiiruhdettiin sairaalaan röntgeniin.

Erika muistaa tarkasti, mitä noina päivinä tapahtui. Hän muistaa, kuinka valitteli kovaa kipua polvessa ja säären puolivälissä, mutta kuinka röntgenissä kuvattiin nilkka ja jalkaterä.

Kuinka liimaside kotona veti ihon vereslihalle.

Kuinka lopulta sairaalassa jalka kipsattiin nivuseen saakka, mutta kipsi hiersi ja painoi, joten se vaihdettiin useaan kertaan. Kipsin jälkeen jalka oli vielä kipeämpi kuin alussa.

CRPS-diagnoosi

Erika käytti kävelykeppejä lähes koko ajan kävellessään. Vuoden kuluttua tapahtuneesta, vuonna 2004, hän sai diagnoosin: tapaturma oli aiheuttanut hänelle kipuoireyhtymä crps:n.

Lääkärit kirjoittivat heti vapautuksen liikuntatunneilta.

Mutta opettajat eivät poisjääntiä hyväksyneet. Eivät, vaikka isä ja äiti soittivat kouluun ja istuivat monet kerrat palaverissa kouluhenkilökunnan kanssa. Eivät, vaikka lääkäri soitti suoraan rehtorille. Kukaan koululla ei uskonut, että Erika olisi oikeasti kipeä. Hän muistaa purskahtaneensa monta kertaa itkuun.

– Välitunnilla tuttu apuopettaja, jonka olin tuntenut koulun ulkopuolellakin pitkään, tuli sanomaan: Erika, sinun täytyy lopettaa tuo kipeän esittäminen.

– Itku tuli väkisin ja myönnän lyöneeni häntä kiukuissani kepillä sääreen. Lähdin saman tien kinkkaamaan kohti isäni työpaikkaa itku kurkussa.

Isälle Erika sanoi: En halua mennä kouluun enää. En jaksa enää.

Mies auttaa jaksamaan

Erika makaa lähes koko ajan, myös tämän haastattelun aikana. Päivittäin hän pystyy istumaan vain kahden tunnin ajan, eikä mielellään sitäkään putkeen. Kävellä hän ei pysty lainkaan. 

Välillä kipu valtaa koko vartalon ja yltyy niin kovaksi, että tajunta lähtee. Viime talvena hän menetti tajuntansa vessassa, ja mies löysi hänet sieltä vasta jonkin ajan kuluttua. Mies elvytti Erikaa kotona, kunnes ambulanssi tuli ja nukutti hänet heti. 

– Kipu tuntuu pahimmillaan selkärangan takana, tuntuu, että se pullistuu. Sitten paine nousee ja tunnen, että silmäni pullistuisivat ulos. Lopulta taju napsahtaa pois, Erika kuvailee. 

Kipu saa Erikan kouristelemaan, välillä hänen hengityksensä lamaantuu ja välillä hän joutuu teho-osastolle hengityskoneeseen nukutettuna. 

Koululle palaaminen ahdistaa

Tapahtuneesta on kulunut yli 15 vuotta. Erika on vuosien aikana monta kertaa ajatellut menevänsä vanhalle koululleen käymään ja kertomaan, miten asiat menivät. Keskustelemaan ihan asiallisesti. Mutta hän ei ole uskaltanut, ahdistus ja muistot ovat ottaneet valtaansa.

Pienenä, tapaturman jälkeen, Erika ei olisi saanut kävellä kuin kilometrin päivässä. Silti hän muistaa, kuinka rehtori pakotti hänet kävelemään syysretkelle 7,5 kilometrin matkan. Kaksi kaveria auttoivat, kun hän itkien ja huutaen kivusta käveli perille.

Lääkärit ehdottivat koululle, että Erika voisi liikuntatuntien aikana käydä liikunnan sijasta fysioterapeutin vastaanotolla. Se ei käynyt. Eikä se, että hän tekisi kirjallisena liikuntatuntien sisältöä; tutustuisi lajeihin ja kirjoittaisi niistä.

– On vaikea kertoa sanoin, miten koville se taistelu otti. Isän kanssa itkettiin kerran yhdessä, kun sain hetken levon taistelusta asuessani hetken tuttavaperheen luona toisella paikkakunnalla.

Tänä päivänä Erika asuu miehensä kanssa, ja hänellä on päivittäin seitsemän tunnin ajan henkilökohtainen avustaja kotona. Mies saa omaishoidon tukea. Erika tarvitsee apua kaikkeen: vessassa käymiseen ja välillä siihen, että saa sängyssä vaihdettua asentoa.

"En rakasta sinua enää, kun olet pyörätuolissa"

Vuonna 2013 häntä kohtasi uusi vastoinkäyminen, kun leikkauksen jälkeen oikea jalka halvaantui ja hän joutui pyörätuoliin. Häneltä oli leikattu pois epiduraalikipusimulaattori, ja leikkauksessa oli tapahtunut jotain – vieläkään ei tiedetä, mitä. Hän oli juuri mennyt naimisiin, mutta liitto ei kestänyt.

– Ex-mieheni sanoi erotessamme: En ole rakastanut sinua sen jälkeen, kun jouduit pyörätuoliin.

Uusi rakkaus kuitenkin löytyi, ”juuri täydelliseen aikaan”. Se oli perinteinen rakkaustarina: puheenjohtaja rakastui sihteeriin.

Järjestö oli nimeltään CRPS ry. Erika tosin mietti, voiko kukaan ottaa häntä vastaan kipuineen ja pyörätuoleineen, mutta niin vain rakkaus vei mukanaan ja kannattelee päivästä toiseen.

– Välillä joudun käyttämään alusastiaa, eikä se ole puolisolle mikään kiva juttu. Mutta mieheni on aivan mahtava, hän tietää, mitä minä tarvitsen ja on suurin tukijani. Ja hänellä on myös crps, joten tiedämme, mitä toinen tuntee.

Jotta yksikään lapsi ei kärsisi

Erika korostaa, ettei tiedä, mitä Espoon tapauksen taustalla on – onko lapsella ollut jotain sairautta tai muuta taustalla, mutta silti tapaus nosti hänen tunteensa pintaan.

Erika toivoo, että saisi omiin kipuihinsa jotakin tolkkua, jotta saisi tulevaisuudessa olla hiukan enemmän aikaa pystyssä. Mutta sitäkin enemmän hän toivoo, että hänen kärsimyksestään olisi jotain hyötyä: että yksikään lapsi ei joutuisi käymään läpi sitä tietä, jonka hän kävi.

– Että jokainen lapsi saisi käydä omien voimavarojensa ja terveydentilanteensa mukaisesti koulussa, eikä tarvitsisi todistella aikuiselle ihmiselle omaa tilannettaan.

Koska sitä Erikan lapsuus oli. Tyttö katsoi silmiin auktoriteetteja ja yritti sanoa, että minuun sattuu. Mutta kukaan ei ottanut todesta.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme