Mainos
Mainos

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Arvio: Terhi Hyvärinen

(Otava)

Eve Hietamiehen uutuus Tarhapäivä jatkaa suoraan edellisestä Yösyöttö-romaanista. Yksinhuoltaja Antti Pasasen poika Paavo on nyt 5 vuotta (Ja 2 (!) kuukautta, sanoisi Paavo.). Päiväkoti on alkanut hyvän aikaa sitten ja toimittaja-Antti kamppailee venyvien työaikataulujensa ja Paavon tarpeiden yhteensovittamisessa.

Yleensä kaikki on kuitenkin mallillaan: tarhaan, töihin, kauppaan, tarhaan, kotiin, tarhaan, töihin, kauppaan, tarhaan, kotiin. Illalla on nakkeja, eineksiä, spaghettia, kalapuikkoja, nakkeja, eineksiä, spaghettia, kananuggetteja. Tarhantätien muistilaput tuppaavat unohtua Antilta ja niistä seuraa kaaosta, mutta ei mitään mistä pienperhe ei selviäisi.

Kaikki mullistuu, kun jo edellisessä kirjassa esiintynyt Antin vertaistuki, Enni, jää raitiovaunun alle ja loukkaantuu pahoin. Sukulaisista ei ole apua ja Antti on ainoa, jolla on edes teoreettiset mahdollisuudet ottaa Ennin 5-vuotias Terttu kotiinsa asumaan.

Paavoonsa Antti on jo tottunut ja osaa käsitellä häntä. Terttu tuo lisää vaikeusastetta, sillä hän kelpuuttaa mansikkahameensa kanssa vain tietynlaiset alus- ja sukkahousut, puhumattakaan paidasta tai hiuspampuloista.

Paavon äiti on edelleen vanhemmaksi kelpaamaton mielenterveysongelmiensa vuoksi, mutta pikkupoika kaipaa häntä silti sietämättömästi. Samoin Terttu kaipaa letkuissa makaavaa äitiään.

Näihin teemoihin Eve Hietamies ei kuitenkaan sen syvemmälle sukella. Luullakseni hyvä niin, sillä romaani on varmasti tarkoitettu isommille ja pienemmille perheille, jotka kamppailevat tarhaikäisten päähänpistojen, oman työnsä ja riittämättömyytensä kanssa. Ei siinä tilanteessa ehkä romaanilta syväanalyysejä kaipaakaan, vaan hetken rentoutumista, tietoa siitä, että ei se kaikilta muiltakaan niin mahtavasti suju, vaikka tarhan ovella siltä näyttäisi.

Tarhapäivässä onkin paljon huumoria, mikä laittaa asioita mittasuhteisiinsa. Samoin Hietamies osoittaa kauniisti, miten tärkeää tuossa elämänvaiheessa on samassa tilanteessa olevien tuki. Kaukana asuva rakastava isä tai isoäiti ei paljoa lohduta, kun toinen lapsi on saatava alkuillasta päivystykseen ja jonkun on annettava toiselle iltapalaa ja nukutettava hänet.

Itseäni häiritsee Tarhapäivässä vain se, että en oikeasti näe Anttia miehenä, vaan tavallisena yksinhuoltajaäitinä. Joudun muistuttamaan itselleni vähän väliä, että ai niin, tämä päähenkilö on mies. Alussa se häiritsee, mutta sitten siihen sopeutuu. Miesten sielunelämän valaisijana en kirjaa kuitenkaan näe. Mutta onko sillä edes väliä? Nainen tai mies, lapsen/lastenkasvatus yksinään on joka tapauksessa vaativa taitolaji -jos se on sitä puolisonkin kanssa.

”Paavo heilutteli jalkojaan. -Antaa niiden olla kahestaan. On kivaa olla äidin kanssa kahestaan. Voi puhua kaikenlaisista asioista.

Istuin lattialle tuolin viereen, nojasin seinään. -Millaisista asioista?

-Hillosta, työjutuista, matikasta.

Huvitti. -Osaatsä muka matikkaa?

-Nelkytviis plus nelkytviis on kaheksan. Se on matikkaa.”

Joka tapauksessa hienointa Eve Hietamiehessä on tapa, miten sympaattisesti hän katselee lapsia. Hän näkee Paavon ja Tertun erityspiirteet ja tuo kirjaan lämpimästi ja uskottavasti 5-vuotiaan maailmankuvan. Ärrävikaisen, reippaan ja hauskan Paavon kuvailu on niin rakastettavaa, että Eve Hietamiehen oman pikkupojan on pakko olla ollut joidenkin piirteiden mallina.

Paavon tahattomat sutkaukset ovat ihan parasta Tarhapäivässä.

Kirjoittaja on erikoistoimittaja MTV3:n kulttuuritoimituksessa. Kotimainen kirjallisuus oli aikoinaan yliopistossa hänen pääaineensa.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme