Mainos
Mainos

Fabio Geda: Krokotiilimeri

Arvio: Merja Sundström

Otava (suomennos Eeva Taavitsainen-Petäjä)

Laittoman maahanmuuttajapojan tarina on helponhienoa luettavaa. Niin yksinkertaisesti voi sanoa.

Tositarina afgaanipojan pakomatkasta muuttuu erityisen aidoksi ja koskettavaksi jokaiselle, joka on nähnyt Aki Kaurismäen elokuvan Le Havre ja katsonut sen poikaa luottavaisen hämmentyneisiin silmiin. Tällainen pikkupoika ei voi olla paha ihminen vaikka kuinka laiton siirtolainen onkin.

Gedan kirjassa kuulee myös jatkoa Khaled Hosseinin kirjoille Leijapoika ja Tuhat polttavaa aurinkoa (2004 ja 2008 Otava).

Hosseinin kirjoista (ovat minun ehdottomia suosikkejani) tuntee väkevästi, että kirjailija itse on elänyt Afganistanissa meille käsittämättömän karkeaa arkea, jossa julma alistaminen ja brutaali väkivalta ovat yhtä tavallisia perheiden sisällä, eri heimojen välillä ja vielä kolmantena väkivalta on Talebanien ensimmäinen vallanpidon väline.

Geda itse on italialainen ammattikirjailija, joka (vain) kirjoittaa tapaamaltaan afgaanipojalta kuulleensa tarinan. Minämuotoisena se on helppolukuinen; aika-ajoin toistuvat kirjailijan ja kertojan haastattelut palauttavat näkökulman nyky-Eurooppaan ja tekevät juonesta uskottavamman. Tosin aika lienee kullannut kohtalon äkkikäännöksiä. Poika tuntuu itsensä kertomana hiukan epäaidon nokkelalta, oppivaiselta ja hyväonniselta.

Karkeiden yksityiskohtien, tuskan ja ahdistuksen kuvaamisessa Geda päästää lukijan paljon helpommalla kuin Hosseini. Ehkä tarkoituksella, ehkä osallistumattomuuttaan.

Hosseinin totuus on joillekin lukijoille liian raaka ja karkea - heitä Gedan toiveikkuus lohduttaa. Toisille Geda saattaa lähentyä kioskikirjallisuutta. Tosin eikö hienostelu viihteellisyyden edessä ole turhaa?

Kirjan nimi "krokotiilimeri" ei ehkä ensilukemalta houkuta. Mutta kun kirjan aloittaa, se koukuttaa - tämä on niitä kirjoja, jotka haluaa lukea kertaistumalta.

Tällä kirjallisuuden juonityypillä on yhteiskunnallinen tilaus: paperittomat maahanmuuttajat piileskelemässä vaikkapa Suomessa, tuntuvat tämän jälkeen inhimillisinä ihmisinä - kiinnostavammilta.

Uutisraportit Kreikan piikkilankojen takana tuijottavat tummat silmäparit raottavat ehkä samantyyppisen tarinan. Mieleen tulevat myös sadattuhannet suomalaiset, jotka viime vuosisadan alussa tekivät vaivalloisen ja vaarallisenkin muuttomatkan Amerikkaan; meidän mielestämme heillä oli siihen kaikki oikeus. Eivätkä hekään kaikki päässet perille.

Merja Sundström on teini-iästä asti toivonut reisiluun katkeamista, että olisi aikaa ja rauhaa lukea lukemattomat, lukemattomat kirjat. Helpotuksena elämän nälkään on tämä saitti ja työ kulttuuritoimituksen päällikkönä.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme