Mainos
Mainos

Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait

(Like) Suomentanut Einari Aaltonen

Valkoinen eliitti: ammattisotilaat, diplomaatit, YK:n virkamiehet ja journalistit ilottelevat luksushotellin uima-altaan äärellä. Mukana myötäilevät kauniit prostituoidut ja muut paikalliset etuoikeutetut. Luksuksen ja ympäristön välinen kuilu on musertava ja tilanne toivoton. Tajuntaa turruttavat seksi, huumeet ja alkoholi. Vallalla on täydellinen piittaamattomuus: ei ole rajoja sallitun tai kielletyn välillä, jäljelle on vain nautinnonhalu.

Kigalin sunnuntait käsittelee Ruandan sisällissotaa ja etenkin sen puhkeamista. Teosta lukiessa voi vain nostaa kädet ylös. Kuinka voida auttaa mustaa Afrikkaa, kun länsimaissa koulutetut oikeusoppineet luisuvat korruptioon ja vallan väärinkäyttöön? Mitä järkeä on tukea kehitysavulla uutta nousua, kun tuki valuu vallan rattaita voitelemaan? Missä ovat arvot, kun luostarisisaret ottavat hoiviinsa ja myyvät lapset edelleen adoptioon, suojan saavat vain terveet ja kauniit?

Teos väittää, että Ruandan kansanmurha ei tullut yllätyksensä. Kanadalaiset, ranskalaiset, belgialaiset ja YK:n henkilöstö näkivät kaiken, mutta joko eivät halunneet uskoa kansankiihotusta tai sitten vain ”evvk”.

Afrikkalainen rasismi: tutsit ovat vaaleaihoisempia, suoranenäisiä ja sirovartaloisia. Hutut ovat tummempia ja littananenäisiä. Lähetyssaarnaajien käyttämät varhaiset oppikirjat kertoivat, että hutut olivat vähä-älyisempiä kuin tutsit. Kun valta vaihtui afrikkalaisten käsiin, hutujen mielestä tutsit olivat loisia, jotka piti tapaa. Viidakkoeitset tilattiin Kiinasta. Tutsien asunnoista laadittiin listat. Radiosta soivat väkivaltaan kiihottavat rallatukset. Silmitön ihmisten paloittelu alkoi vähitellen. Armollisimmillaan tutsipojilta silvottiin jalat, jotta heistä ei tule koskaan sotilaita. Tutsitytöt säästettiin, heidät voitiin raiskata uudestaan myöhemmin. Tutsinaisiin kohdistua seksuaalinen väkivalta oli raivokasta.

Kirja on raaka, mutta kerrassaan hämmentävää on hahmottaa miksi kirja on äärimmäisen seksuaalinen. Onko se ainoa lohtu, kun edessä on vain toivottomuutta vai onko se osa kulttuuria ja elämäntapaa?

Kirjoittaja on kansanedustaja (SDP) ja Helsingin kaupunginvaltuutettu

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme