Mainos
Mainos

Gordon F. Sander: Usein unohdettu Suomi

Arvio: Pertti Nyberg

(Gummerus 2012)

Meillä suomalaisilla on tapana pohdiskella, mitä muunmaalaiset meistä ajattelevat, ja tässäpä on kokonainen kirja tällaista ajattelua.

Amerikkalainen toimittaja Gordon F. Sander aloittaa Suomeen ja suomalaisiin tutustumisen vuonna 1977 ja käy sen jälkeen säännöllisesti toteamassa, että parempaan suuntaan on menty.

Umpioitunut ja suomettunut Suomi muuttuu vuosikymmenten saatossa avoimeksi ja länsimaalaiseksi. Kirjoittajan ote on ymmärtävä ja ehkä vähän kritiikittömästikin suomalaisia suosiva, mutta toisaalta on tietenkin hienoa, että joku ulkomaalainen haluaa fanittaa Suomea.

Kirjan nimi "Usein unohdettu Suomi" kertoo siitä, että ulkomaisessa, etenkin angloamerikkalaisessa mediassa kerrotaan aika harvoin Suomesta. Sander puolestaan ajatteli nuorena, että etenkin free-toimittajan on hyvä keskittyä maihin, joista muut eivät kirjoita.

Niinpä Sander on kirjoittanut lähinnä brittiläisiin ja yhdysvaltalaisiin julkaisuihin Suomen lisäksi Ruotsista ja Baltian maista.

Historioitsijaksi kouluttautunut Sander saapui ensimmäistä kertaa Suomeen 1977 Max Jakobsonin talvisota-kirjan innoittamana. Sander oli saanut myytyä juttuidean Suomesta The Atlantic Monthlyyn, ja juttua syntyy sitten aika perinteisesti kesäiseen Helsinkiin ja lavatansseihin tutustumalla ja pisteenä iin päälle käydään vielä Rovaniemellä ja napapiirillä. Kirjassaan Sander sitten kertoo juttumatkalla tapahtuneita hassuja sattumuksia. Lavatanssien naistenhaussa tanssikumppaniksi tulee paikallisen pöpilän iltalomalle päästetty asukki, ja hauskaahan se on… vai onko?

Suomi-matkojensa ajoituksessa Sanderilla on ollut paljon tuuria. Jo ensimmäisellä juttumatkalla hän törmää kovaan tapahtumauutiseen, kun Neuvostoliitosta Ruotsiin kaapattu kone laskeutuu Helsinkiin. Sander tekee uutisjutun aiheesta The New York Timesiin. Kirjassaan hän kertoo, kuinka toimittajia juotettiin humalaan ja kuinka niukkaakin niukempi tiedotuslinja tästä herkästä tapahtumasta oli yksi hyvä esimerkki suomettuneesta Suomesta.

Sander on sattumalta Suomessa myös Estonian upotessa sekä muutaman päivän varoitusajalla järjestetyssä suurvaltajohtajien tapaamisessa Helsingissä. Sander kirjaa tarkoin näiden uutistapahtumien sisällön kirjaansa. Esimerkiksi Estonia-onnettomuuden tapahtumista hän kertoo monta sivua ihan perinteistä lehtitekstiä. Tässä onkin kirjan huonoin puoli - ei vanhojen uutistapahtumien yksityiskohtainen selostaminen ole kovinkaan kiinnostavaa, jos mukana ei sitten seuraa jonkinlaista analyysiä tai uutta näkemystä.

Kirjan suomalainen lukija saattaa kiusaantuneena ajatella, että tämä kirja on tarkoitettu ulkomaalaiselle lukijalle jonkinlaiseksi helppolukuiseksi yleisoppaaksi Suomen lähihistoriaan. Suomalaiselle lukijalle monet itsestäänselvyydet ja kliseet ovat sanoisinko, no, tylsää luettavaa.

Mutta kaikki ei toki ole tylsää. Mielenkiintoisimpia lukuja ovat tarinat yrityksestä saada Aki Kaurismäen haastattelu Matti Pellonpään välityksellä. Ehkäpä jonkinlainen kirjan motto nousee Pellonpään hokemasta, jonka mukaan ei ole olemassa pieniä rooleja, on vain pieniä näyttelijöitä. Kävisikö hokema myös näkemykseksi Suomesta: Ei ole pieniä maita, on vain pieniä ja nurkkakuntaisia poliitikkoja.

Sander menee innolla mukaan myös 80- ja 90-luvun vaihteen helsinkiläiseen media- ja mainosmaailmaan. Hän tutustuu Radio Cityyn, Imageen ja Ami Hasanin mainostoimistoon. Näiden välityksellä hän kertoo kaupunkikulttuurin muutoksista ja henkisen ilmapiirin vapautumisesta. Välillä tosin Sanderin analyysit ovat aika villejä - hän kertoo muun muassa, että Imagen artikkeli Ahtisaaresta saattoi vaikuttaa hänen voittoonsa presidentinvaaleissa seuraavana vuonna.

Presidentti Koivistoa Sander pitää puolestaan menneen maailman ihmisenä, joka ei pystynyt näkemään aikojen muutoksia. Joku suomalainen saattaisi olla näistä asioista toistakin mieltä.

Suomen ulkoministeriölle ja muille Suomi-kuvan kirkastajille Sanderin kaltainen yltiöpositiivisesti Suomeen suhtautuva toimittaja on ollut varsinainen kultajyvä. Sitä minä vaan ihmettelen, että miten Sander kirjan loppuhuipennuksessa näkee kuutosen raitiovaunun Senaatintorilta? Onko mukana kenties muitakin näköharhoja?

Kirjoittaja on MTV3:n uutistuottaja.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme