Mainos
Mainos

Heikki Lehikoinen: Katkera manalan kannu - kuoleman kulttuurihistoria Suomessa

Arvio: Pertti Nyberg

(Teos 2011)

Vainaja lähti tuonelaan aina jalat edellä. Tämä nykyisinkin käytössä oleva tapa lienee tuhansia vuosia vanha. Sairaalassakin sitä haluaisi ehkäpä katsella, että minne ollaan matkalla, mutta ei, jalat edellä pääsee vain alakerran kylmiin säilytystiloihin.

Heikki Lehikoisen kuoleman kulttuurihistoria opastaa, että vainaja kuljetettiin jalat edellä, jotta kuollut ei näkisi, mistä torpasta on poistumassa. Eipähän pyri sitten haudasta takaisin entiseen asumukseen eläviä pelottelemaan. Ylipäätään entisaikaan erilaiset vainajien käsittelyyn ja viimeiseen matkaan liittyvät tavat tähtäsivät siihen, että vainaja ei jäisi mihinkään välitilaan, vaan todellakin menisi ja jäisi tuonelaan muiden kaltaistensa joukkoon.

Lehikoinen on kerännyt todella runsaasti aineistoa maatalousyhteiskunnassa eläneiden suomalaisten kuolemaan liittyvistä ajatuksista ja käytännöistä. Kansanomaisia käsityksiä on ihan hauska lukea, mutta niitä olisi voinut hieman myös selittää. Nyt erilaisia tapoja ja käytäntöjä luetellaan sellaisenaan sivutolkulla niitä liiemmin avaamatta. Nykypäivän ihmisen on vaikea ymmärtää, miksi ihmiset ihan tosissaan kertoivat tavanneessa kuolleita ja keskustelleensa heidän kanssaan. Oliko kyseessä se kuuluisa torajyvä, joka sekoitti entisaikaan huumeen tavoin ihmisten pään vai keksivätkö ihmiset lähtökohtaisesti tarinoita opetus- tai pelottelutarkoituksessa?

Mielestäni kirjan kiinnostavinta antia ovat kuvaukset hautausmaista, hautojen arvojärjestyksestä ja kalmistojen "liikakansoituksesta". Kirjasta selviää, että kirkkomaiden pohjoisreunat olivat vähiten haluttuja alueita, sillä ennen 1300-lukua uskottiin kirkkojen kaatuvan viimeisenä päivänä hautausmaan pohjoislaidalle ja ylösnousemus olisi ollut vaikeaa kivikasojen alta. Myöhemmin uskottiin, että pohjoinen on helvetin suunta, minkä takia kyseinen alue oli epäilyttävä. Sinne päätyivät mestatut ja muut huonosti elämänsä viettäneet. Itsemurhaajat joutivat puolestaan kokonaan kirkkomaan ulkopuolelle. Itse asiassa vasta 1869 itsemurhaajat saivat tilaa hautausmaalta.

Kun uskonpuhdistuksessa 1500-luvulla valtio otti kirkon omaisuuden itselleen, kirkot köyhtyivät eikä uusia hautausmaita tehty. Tämä oli osaltaan johtamassa kirkkomaiden täyttymiseen, joka aiheutti hajuhaittoja ja tautiepidemioita. Monin paikoin kuolleet haudattiin lopulta lähelle maan pintaa, kun syvempänä ei ollut enää tilaa. Niinpä hautausmailla nähtiin luita jyrsiviä koiria ja jopa sikoja. Taikauskoiset ihmiset kävivät puolestaan hakemassa sormia ja muita amuletteja taikuuksiinsa.

Paremmat ihmiset halusivat kirkon sisään lattian alle, mikä aikojen kuluessa johti kalmanhajuisiin kirkkosaleihin. Lopulta rikkaimmat teettivät erilaisia sukuhautarakennuksia, jotka puolestaan täyttyivät niin, että ruumiskaasut paukauttivat ovet jossain vaiheessa paineella auki. Kummitusjuttujahan tästä seurasi…

Näin toimittajana aina kiinnostaa, kuinka paljon nykypäivänä uutisoitavat ongelmat ovat uusia ja kuinka paljon vastaavanlaisia ongelmia on aina ollut. Esimerkiksi nykyisin on hyvin dokumentoitu pienten lasten äitien uupuminen tai raskaudenjälkeinen masennus. Kysymys kuuluu, ovatko ne vain nykypäivän velttojen äitien ongelmia. Kuoleman kulttuurihistoria paljastaa, että entisaikaan väsyneet äidit saattoivat laulaa lapselleen kehtolauluja varsin kalmanhajuiseen tyyliin: Tule surma suota myöten,/Säkkijärven jäätä myöten,/tapa lapset laulamasta,/kuolosuut kirisemasta,/räkänenät rääkymästä. Ehkäpä tämänkaltainen kehtolaulu toimi entisajan rasittuneille äideille jonkinlaisena terapiatuokiona. Kaikille äideille laulut eivät toimineet, ja kirja kertookin myös äitien tekemistä lapsisurmista ja niiden seurauksista.

Kuoleman kulttuurihistoriassa on lyhyt luku myös nykypäivästä. Mielestäni liian lyhyt, sillä olisi mielenkiintoista lukea, kuinka me nykypäivän muka-rationaaliset ihmiset käsittelemme kuolemaa. Miksi esimerkiksi jotkut laittavat kännyköitä vainajan mukaan viimeiselle matkalle? Onko kyseessä vain kristinuskoa edeltänyt tapa laittaa tavaroita vainajan mukaan vai odottaako joku todellakin soittoa tuonpuoleisesta?

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme