Mainos
Mainos

Heini Saraste: Reilusti skitso

(Into)

Hulluna ei ole helppoa. Vielä vaikeampaa on, jos on hulluista hulluin eli skitsofreenikko. He ovat tämän kirjan mukaan hullujen alinta kastia psykosomaattisten (esim. burn outista kärsivien), masentuneiden ja maanikkojen jälkeen. Jos skitsofreenikko on kaiken lisäksi alkoholin käyttäjä, on hän yhteiskunnan hierarkiassa todella pohjalla.

Heini Saraste on kirjoittanut skitsofreenikko Kalevi Rinteen elämänkerran ja antanut Rinteen puhua suunsa puhtaaksi. Rinne kertoo onnettomista nuoruuden yksipuolisista rakkauksistaan, rankasta koulukiusaamiskierteestä, vanhempien avioerosta ja lopulta sairastumisestaan. On vaikea sanoa, ovatko nämä kokemukset syitä sairastumiseen, mutta ehkä se ei ole niin oleellista.

Kirjan oleellisin anti on skitsofreenikon kertomus siitä, miten ympäröivä yhteiskunta mielisairaisiin suhtautuu. Esimerkiksi lääkärit eivät Kalevi Rinteen mukaan suhtaudu tosissaan hullun kirjoihin joutuneiden ihmisten muihin, somaattisiin sairauksiin. Kun papereissa lukee "skitso", ei perustautejakaan lähdetä tutkimaan, sillä oireita pidetään yleensä mielisairauden aiheuttamina.

Rinne kertoo kirjassa, kuinka mielisairaisiin aika ajoin kohdistuva pakkohoito on käytännössä rangaistuksenomainen toimenpide, jossa mielisairaaseen suhtaudutaan kuin hän olisi rikollinen. Rinne kertoo kirjoittaneensa pakkohoidossa sellinsä seinään omilla ulosteillaan lauseen "mielisairaanhoito on mielisairasta puuhaa". Ihminen jätetään yksin eristettynä ja hylättynä tyhjään huoneeseen lukkojen taakse. Pakkohoito vie Rinteen mukaan ihmisarvon lopullisesti, ja tähän päätelmään on lukijan helppo yhtyä.

Kalevi Rinne on kohtuullisen varakas ja koulutettu "hullu". Hän opiskeli lähes lääkäriksi, mutta totesi, että hänestä ei ole siihen ammattiin. Hän on kiltti ja rauhallinen, oikeastaan hän on väkivaltainen vain itseään kohtaan yrittämällä itsemurhaa neljä kertaa. Rinne korostaakin, että päinvastoin kuin elokuvissa annetaan ymmärtää, suurin osa skitsofreenikoista ei ole väkivaltaisia tappaja (kuten vaikkapa Norjan Breivik).

Sarasteen kirja ei ehkä ole kirjallisuusmielessä mestariteos, mutta se on erinomainen kurkistus mieleltään järkkyneen maailmaan. Rinne kertoo Sarasteelle harhamaailmastaan, äänistä ja näkemistään hahmoista, lääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista. Pitkään Rinne kertoo myös kymmenien vuosien terapiakäynneistä, jotka epäonnistuvat luottamuspulan vuoksi. Terapian muoditkin vaihtelevat ja hullu joutuu pohdiskelemaan, pitääkö kaikesta syyttää muodin mukaisesti äitiä vai onko hulluudelle myös muita syitä.

Kirjan päähenkilö Rinne on toiminut Mielenterveysyhdistys Helmissä ja hän toteaa, että yhdistyksen aktiivisesta toiminnasta huolimatta eivät hullujen asiat ole juuri edistyneet sitten 80-luvun. Suomessa ei edelleenkään myönnetä edellisten vuosikymmenien vääriä hoitomuotoja ja nykyisin vallalla olevasta ns. avohoidosta on toteutunut vain alkuosa, itse hoito on jäänyt puolitiehen. Ehkäpä hullut ovat nykypäivänä niitä todellisia yhteiskuntamme unohdettuja, joille kukaan poliitikko ei lämpene.

Kirja on hyvällä tavalla subjektiivinen, eräänlainen hullun järkevä puheenvuoro. Sanaa "hullu" kirjassa käytetään ironisen julkeasti. Kirjan arvoa olisi kuitenkin lisännyt, jos jokin arvostettu psykiatri olisi kirjoittanut kirjan luettuaan jälkikirjoituksen ja kertonut nykypäivän mielisairaanhoidosta. Nyt Rinteen kertomat epäkohdat ja puutteet jäävät ikään kuin yksinäisiksi syytöksiksi ilmaan roikkumaan.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme