Mainos
Mainos

Herta Müller: Hengityskeinu

Arvio: Päivi Lipponen

(Otava) Suomentaja: Jukka-Pekka Pajunen

Nobelisti Herta Müller on armoitettu. Miten joku ihminen osaakin kertoa tarinan? Toki päähenkilö Leon kokemukset perustuvat todellisiin tapahtumiin, mutta silti.

Kun puna-armeijan vapauttaa Romania kaikki 17-45 -vuotiaat romaniansaksalaiset viedään pakkotyöhön jälleenrakentamaan Neuvostoliittoa. Vaikka näillä ihmisillä ei olisi ollut mitään tekemistä fasistien kanssa. Pahamaineisille pakkotyöleireille päätyivät ilmiannetut venäläiset, saksalaiset sotavangit ja muut Stalinin silmissä arveluttavat kanssarikolliset.

Solzenitsynin ”Ivan Denisovitsin päivä” -teoksen tavoin Müller kertoo tarinan raskaasta työstä ja mielivallasta. Vartijat julmistelevat, että sementtiä ei saa hukata. Sabotaasin tekijää uhkaa rangaistus. Silti sementtiä katoaa jatkuvasti. Ohuet paperipussit repeävät kannettaessa ja sisältö pöllähtää ilmaan, katoaa. Työ, -tehtävät ja -välineet ovat mielettömyyttä ja hyödyttömyyttä yhtä aikaa.

Kalkkinaiset vetävät nahkaremmeillä lohkarekärryä. Naisten silmät pullistuvat rasituksesta. Mutakärpäset haistavat silmien suolan ja suuontelon makeuden. Ne hyökkäävät suoraan pupilleihin ja suun sisään. Yksi naisista kaatuu, lohkarekärry murskaa hänen varpaansa.

Pala leipää ja laiha kaalikeitto on vankien ainoa ravinto. Luutajanahkaa-aikana vain hengityksen kaltainen liike ja lapion sydämen muoto pitävät Leon kiinni vielä tässä maailmassa.

Miten ihminen säilyttää ihmisyyden mielivallan ja kärsimyksen keskellä? Entä miten rampana hän kykenee palautumaan entiseen elämäänsä? Müllerin teos nostaa mieleeni Imre Kert’eszin ”Kohtalottomuus”, Slavenka Drakulicin ”Aivan kuin minua ei olisi” ja Tadeusz Borowskin ”Kotimme Auschwitz” teokset. Jokainen heistä käsittelee samaista teemaa. Henkiin jäämisen onnea ja sietämätöntä vaikeutta.

Ihminen jää leirille. Se levittäytyy vasemmasta ohimosta oikeaan ohimoon. Itseään ei voi suojat vaikenemalla eikä kertomalla. Ei ole oikeaa mittaa. Loppuelämän Leon mukana kulkevat leirielämän ”aarteet”: ylpeä huonommuus, vaiennetut pelkotoiveet, vastahakoinen periksi antaminen, sisäinen onttous, saamattomuus, läheisyyden karttaminen ja pakon lumous eli vapauden pelko.

Kirjoittaja on kansanedustaja (SDP) ja Helsingin kaupunginvaltuutettu

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme