Mainos
Mainos

Itsenäistyvä Pohjolan banaanivaltio

Markku Kuisma: Sodasta syntynyt. Itsenäisen Suomen synty Sarajevon laukauksista Tarton rauhaan 1914-1920. WSOY. 2010. 273 s.

”Teollisuuden kehittämisessä ikänsä puurtaneet eivät kaiketi juurikaan välittäisi näiden seurasta, jotka nyt voittojen houkuttelemina pyrkivät käsiksi heidän kukaties kovankin aherruksensa hedelmiin. Eikä houkuttimena useinkaan ole edes yrityksen tulos, vaan pelkkä osakkeen hinnannousu. Nykyinen pörssipeli on piittaamattomuuden riemuvoitto maltista ja harkinnasta.”

Kommentti voisi vaikka tänään annettu, mutta näin kirjoitti ruotsinkielinen talousjulkaisu Mercator 1916, keskellä ensimmäistä maailmansotaa. Spekuloijia houkutteli silloin pankkien tarjoamat pienikorkoiset lainat. Pikavoittoja hakevat ovat aina riesanamme.

Historian professori Markku Kuisman teos kattaa ajallisesti vuodet Suomen itsenäistymisen ympärillä. Kun noita vuosia on loputtomiin käsitelty poliittisesta näkökulmasta, Kuisma tuo esiin vähemmän puhutun perspektiivin, suurten yhtiöiden ja teollisuuden vinkkelin.

On oikeastaan häkellyttävää että nk. suurliikemiesten ja ison bisneksen toiminta Suomen suuriruhtinaskunnassa ja suhde itsenäistymiseen sekä sen jälkeiseen kuningaskunta vai tasavalta –kamppailuun saa oman kattavan teoksensa vasta lähes sata vuotta kirjan kohdevuosien jälkeen. Onko talous ja liike-elämä ollut meille niin vierasta, vihattavaa, maailmankuvallemme ja itsekäsityksellemme suorastaan luotaan työntävää? Suomihan oli pitkään agraariyhteiskunta niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin henkisesti.

Niinpä Kuisman kirja on enemmän kuin tervetullut historiaopus. Se muistuttaa siitä, että täällä elettiin monenmoisissa vastakkainasetteluissa: maatalous vastaan teollisuus, suomalaisuus ja suoranainen kiihkonationalismi vastaan ruotsinkielisyys (tai muu ei-suomenkielinen maailma), itsenäistyäkö vai ei, tasavaltaisuus vastaan kuningashankkeet, Tarton rauhansopimuksen hyöty vai ”häpeärauha”, punaiset vastaan valkoiset…

Nuo vuodet olivat yhtä koheltamista, toopeilua, hampaiden kiristelyä, typerää uhoa ja opportunismia. Näin jälkikäteen katsottuna osattiin sentään kulkea sisään itsenäistymisovesta silloin kun se ovi oli auki. Nykypolitiikka on - ja erittäin hyvä niin - 1900-luvun alkuvuosiin verrattuna auvoisaa, vaikka panokset 2010-luvullakin ovat isot. Hyvinvointivaltio ei ole pikkujuttu, ja on lillukanvarsia nostattaa jälleen falskia ’aitosuomalaista’ vihaa ruotsinkielisyyttä vastaan.

Suomi oli tuolloin merkittävyydeltään kärpäsenläiskä Euroopan kartalla. Taloudellisesti olimme köyhä raaka-ainelähde. Suuriruhtinaskunnastamme haluttiin vain sahatavaraa, sellua ja paperia. ”Suomi vaikutti Länsi-Euroopasta katsoen pikemmin eteläamerikkalaiseen banaanivaltioon vertautuvalta länsisiperialaiselta metsävaltiolta kuin suomalaisten itsestään hellimän mielikuvan mukaiselta sivistyneeltä länsimaalta.”

Suomenkielinen älymystö vaali kuvaa suomalaisesta eräänlaisena pohjoisena versiona jalosta luonnonlapsesta: rehti talonpoika. Kuisma kertoo, kuinka esimerkiksi nuori suomalaisen kulttuurin moniottelija, myöhemmin akateemikko, Martti Haavio kauhisteli modernin maailman saapumista Suomenniemelle: ”…Haavio nimitti industrialismin leviämistä ”tavattomaksi alennustilaksi”, joka oli tuonut maahan kaiken muun pahan lisäksi alkoholinhuuruisen renttumentaliteetin ja luokkakantaiset punakaartit.”

Suurteollisuutemme eliitti ei kuitenkaan ollut yhteiskunnallisen liberalismin avantgarde. Sitä leimasi patavanhoillisuus ja tasavaltaisen demokratian vastaisuus. Kiihkosuomalaisuus ja rahapiirien joissakin kabineteissa kansanvaltaa alas katsova ylimielisyys elävät yhä, mutta eivät sentään 1910-luvun malliin.

Janne Hopsu

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme