Mainos
Mainos

Jaakko Blomberg: Vakauden kaipuu. Kylmän sodan loppu ja Suomi

(WSOY)

Kun Eurooppa ja Suomi kääntyivät uuteen asentoon

Siihen alle kymmenen vuoden ajanjaksoon, joka alkoi kylmän sodan päättymiseen ja Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneesta perestroika-yrityksestä 80-luvun puolivälissä, mahtuu paljon enemmän koko maailmaa ja erityisesti Eurooppaa muuttaneita käänteitä kuin rauhan oloissa mihinkään toiseen yhtä lyhyeen ajanjaksoon.

Kerrataan siis lyhyesti mitä tapahtui: Vuonna 1985 Brezhnevin pysähtyneisyyden aikaa vielä jatkaneiden Juri Andropovin ja Konstantin Tshernenkon seuraajaksi NKP:n pääsihteerinä nimettiin Mihail Gorbatshov. Hän ryhtyi tarmokkaasti uudistamaan Neuvostoliiton skleroottisia valtarakenteita ja taloutta, lopettamaan maalleen kalliiksi käyneen varustelukilvan ja purkamaan kylmän sodan aikaista vastakkainasettelua rakentavassa yhteistyössä aiempien vihollismaiden kanssa.

Neuvostoliiton muutokset ja uusi glasnostin nimellä tunnettu avoimuus rohkaisi vapautta ja demokratiaa vaativia muutosvoimia koko Neuvostoimperiumin valtapiirissä, eivätkä uudistuksiin kykenemättömät ja haluttomat vanhat kommunistijohtajat enää saaneet tukea Moskovasta. Heidät pyyhkäistiin yksi toisensa jälkeen historian roskatynnereihin, useimmissa maissa rauhanomaisesti. Berliinin muuri kaatui marraskuussa 1989. Jo alle vuoden päästä tästä tapahtumasta DDR lakkasi olemasta ja Saksa yhdistyi. Varsovan liitto lakkautettiin 1991. Ensimmäiset sen entisistä jäsenistä liittyivät NATO:on vuonna 1999.

Neuvostoliitto koki pitkällisen hajotusprosessin. Baltian tasavallat toimivat erkaantumisprosessin kärkinä ja niiden itsenäistymispyrkimys toteutui lopulta vanhoillisten voimien kaappausyrityksen epäonnistuttua Moskovassa elokuussa 1991. Sitä ennen Boris Jeltsin oli valittu Venäjän federaation ensimmäiseksi presidentiksi ja hän, ennemmin kuin kaappausyrityksen jälkeen tosiasiassa asemansa ja valtansa menettäneenä Krimin lomaltaan Moskovaan palannut Gorbatshov, johti maata. Neuvostoliitto lakkasi olemasta joulukuussa 1991 ja loputkin kaikista 15 entisestä Neuvostotasavallasta julistautuivat itsenäiseksi.

Raju oli ajan riento. Suomessa ei tapahtunut sisäisiä mullistuksia, mutta toimintaympäristömme muutos johti myös Suomen aseman merkittävään muutokseen, joka edellytti myös meiltä kehityksen tarkkaa seurantaa ja aloitteellisuutta käyttää muuttuneita tilanteita hyväksi. Vielä 80-luvun puolivälissä Suomi oli puolueettomuutensa tunnistamisesta Neuvostoliiton kanssa varjokamppailua käynyt ja Länsi-Euroopan integraatiopyrkimyksiin pidättyvästi suhtautunut maa, joka oli pysytellyt jopa Euroopan Neuvoston ulkopuolella. Suomella oli tietyissä olosuhteissa sotilaalliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa velvoittava YYA-sopimus. Nyt Suomi saattoi muutosten myötä muutamassa vuodessa irtaantua puolustustamme ja sisäistä itsemääräämisoikeuttamme rajoittaneista Pariisin rauhansopimuksen määräyksistä, korvata Neuvostoliiton kanssa tehdyn YYA-sopimuksen uudella Venäjän kanssa solmitulla uuden ajan naapuruussopimuksella ja hakea ja päästä Euroopan Unionin täysivaltaiseksi jäseneksi vuoden 1995 alusta alkaen.

Jaakko Blomberg toimi näinä vuosina ulkoasiainministerön keskeisissä tehtävissä ensin poliittisen osaston päällikkönä ja sitten poliittisena alivaltiosihteerinä. Hän ei siten ainoastaan ollut näköalapaikalla vaan myös itse keskeinen osallinen Suomen ulkopolitiikan ratkaisuihin ja valintoihin näinä suuren muutoksen vuosina. Tältä pohjalta hän olisi voinut panna paljon enemmän ihan itseään likoon kirjaansa kirjoittaessaan. Ainekset melkoiseen jännityskertomukseenkin ovat tässä olemassa, mutta virkamiesmäisellä otteella kirjoittava Blomberg varoo niillä herkuttelemasta. Kirjassa ei ole kyse minkäänlaisista muistelmista vaan paremminkin tiiliskivitutkimuksesta. Kirjassa käydään lähes hakuteoksen tarkkuudella läpi kaikki tuon ajanjakson maailmanpolitiikassa, Euroopassa ja Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa merkittävät tapahtumat, mutta tavalla, jossa tekijän oma osallisuus on häivytetty niukimpaan mahdolliseen esilläoloon.

Moni voi jäädä kaipaamaan tätä nyt puuttuvaa persoonallisempaa otetta, mutta kirjoittajan valintaa on kunnioitettava. Mikään lopullinen sana ulkopolitiikan tutkimuksen osalta tämä ei ole – sellaista ei historiantutkimus ylipäätään tunne – jo senkään vuoksi, että dokumentointi rajoittuu vain kirjallisuuden ja julkaistujen lähteiden käyttöön. Toki Blombergilla on ollut käytössään ulkoministeriön asiakirjoja näiltä vuosilta, mutta vielä salassapidettyjä asiakirjoja hän ei sellaisenaan siteeraa.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme