Mainos
Mainos

Jacques Chirac, Le temps présidentiel. Memoires

(NiL, Mesnil-surl-l'Estrée 2011)

Ranskalaiset presidenttimuistelmat

Jacques Chiracin muistelmien toinen osa käsittelee hänen kahta kauttaan Ranskan presidenttinä vv. 1995–2007. Kuten yleensä tämän lajin teosten kirjoittajat, pyrkii myös Chirac kuvaamaan presidenttikauden toimintansa ja saavutuksensa parhaassa mahdollisessa valossa ja sen verran suurpiirteisesti, ettei tästä juurikaan historialliseksi lähdeteokseksi ole. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että kirja vääristelisi saatikka että tekijä valehtelisi. Päinvastoin, kirjasta välittyy juuri sellainen kuva jollainen minulle on Chiracista jäänyt seurattuani liki seitsemän vuoden ajan lähietäisyydeltä hänen esiintymisiään Eurooppa-neuvoston kokouksissa. Itse asiassa kirjaa lukiessa on vaikea vapautua lukemaan sitä tekstinä, sillä joka lause muuntuu väkisin korvissa soivaksi Chiracin melodisen sorahtavaksi ääneksi.

Ranskan gaullistien johtajana Chirac edusti muodollisesti keskusta-oikeistoa. Hänet on kuitenkin yhtä vaikea sijoittaa vasemmisto–oikeisto -akselille kuin liikkeen perustajaa kenraali Charles de Gaullea, vaikka Chirac ei tässä kirjassa de Gaulleen sen enempää viittaakaan. Kenraalin tavoin Chirac näkee mieluiten itsensä tällaisten jakojen yläpuolella, koko kansakuntaa yhdistävänä voimana; Ranskan suuruuteen vankasti vetoavana nationalistina, jolle Ranskan ydinase on kunniakysymys, mutta myös yhtä lailla koko maailman murheita kantavana ja globaalien epäkohtien korjaamista vaativana internationalistina, joka tukee vankasti monenkeskistä YK-järjestelmää ja vieroksuu amerikkalaista unilateralismia.

Avoiminta muistelmissa on se, ettei Chirac vaivaudu peittelemään sen enempää sympatioitaan kuin antipatioitaan. Hänen eniten arvostamansa suosikit ovat hänen läheiset työtoverinsa ja samaan poliittiseen perheeseen lukeutuneet Dominique de Villepin ja Alain Juppé, mutta myös hänen edeltäjänsä presidenttinä, sosialistien Francois Mitterand ja sosialisteihin lukeutunut ulkoministeri Hubert Vedrine. Hänen arvostuksissaan ykkösinhokin paikasta kilpailevat cohabitationin ajan (jolloin sosialistit muodostivat hallituksen) pääministeri Lionel Jospin ja Chiracin seuraaja Nicolai Sarkozy. Jälkimmäinen taitaa sittenkin viedä ykköspaikan, sillä siinä missä Jospinin ja Chiracin vastakkaisuus selittyy paljolti hugenottimoraalin ja katolisen moraalin yhteensovittamattomuutena, on Sarkozyn ja Chiracin vastakkaisuudessa kyse vielä syvällisemmistä ja henkilökohtaisemmista tekijöistä. Kirjan lukemisen jälkeen ei ole lainkaan ihmeteltävää, että Chirac on jo julkisesti asettunut kannattamaan sosialistien presidenttiehdokasta Francois Hollandea Sarkozyn jatkokauden hakua vastaan.

Muiden valtioiden johtajista Chirac kirjoittaa astetta pidättyvämmin, mutta liki täydellinen yhteensovittamattomuus hänen ja George W. Bushin välillä ei jää piiloon. Hän kirjoittaa toki myönteisesti ja arvostavasti monista muista johtajista – ehkä aidoimmin Bill Clintonista, Kofi Annanista ja ja Nelson Mandelasta – mutta sydänystäviä ei heidän joukossaan kuitenkaan näyttäisi olleen, ehkä Libanonin salamurhattua pääministeri Taric Hariria lukuun ottamatta.

Kun Jacques Chirac jätti Ranskan presidentin tehtävät seuraajalleen Nicolai Sarkozylle vuonna 2007 kirjoitin hyvin tuntemalleni ranskalaiselle Attac-aktivistille, että tulisimme vielä kaipaamaan tätä "vanhaa roistoa", joka EU:n kokouksissa käytti yleensä kaikkein "sosialidemokraattisimmat" puheenvuorot ekologisesti kestävästä kehityksestä ja ilmastonmuutoksesta, globalisaation hallinnan ja finanssimarkkinoiden säätelyn tarpeesta tai Euroopan sosiaalisen ulottuvuuden turvaamisesta uusliberalismin vapauttamia markkinavoimia vastaan. Kuitenkin Chirac oli myös sormenpäitään myöten laskelmoiva ja häikäilemätönkin poliitikko, jonka epäilty yhteys moniin Ranskan politiikassa tyypillisiin rahoitus- ja lahjusskandaaleihin sai monet pitämään häntä roistona. Nämä häntä ja hänen läheisiään koskeneet skandaaliyhteydet Chirac sivuuttaa muistelmissaan lähes olankohautuksella ja pikkusieluisena ajojahtina.

Niille, jotka sellaisista asioista pitävät kirjaa todettakoon, ettei Chiracin muistelmiin mahdu yhtää viittausta Suomeen tai suomalaisiin.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme