Mainos
Mainos

Joel Haahtela: Traumbach

Arvio: Päivi Lipponen

(Otava)

Pienoisromaani Traumbach tuo mieleeni Nikolai Gogolin oudot kohtalot tai Franz Kafkan luomat umpikujat. Siinä mielessä, että näissä kertomuksissa päähenkilö on ”pieni-ihminen”, jolla on tarkka suunnitelma. Päämäärä antaa elämään järjestyksen. Haahtelan teoksessa Jochen pyrkii epätoivoisesti päämääräänsä, löytämään herra Traumbachin. Sattuman oikusta asiat ohjautuvat kuitenkin toisin.

Traumbachilla ei ole puhelinta, hän ei yövy kotonaan, sihteeri estää tapaamisen työpaikalla. Jochen tapaa kuitenkin vaimoaan ikävöivän poliisin, elämänmuutoksesta haaveilevan tarjoilijan, hetkeen heittäytyvän nuoren naisen ja surua kantavan sihteerin. Lopulta hän kohtaa itsensä. Jokainen kohtaaminen muuttaa molempia. Jäljet ovat huomaamattomia. Ne sulautuvat salakavalasti muistojen kanssa.

Jochen oppii, että tarkka suunnittelu ei takaa, että elämässä pysyy järki ja mieli.

Tilanteiden arvaamattomuus hämmentää myös lukijan. Ilmeisesti Haahtela haluaa kysyä: Mitä on lopulta todellisuus? Kirjassa mikään ei lopulta ole niin kuin piti olla.

Hahtela viittaa henkilökuvauksen kautta ikuisuuskysymyksiin, kuten pohdintaan elämän sisällöstä ja merkityksestä. Miksi joku onnistuu, toinen ei, kuka kantaa vastuun?

"Haluatte elää hetken uudelleen, toisella tavalla ja ehkäpä jopa yrittää jotain mitä ette silloin ole uskaltaneet?"

Suuren virastotalon vahtimestari ei enää etsi, vaan on tyytynyt oloonsa. Hänen eksistentiaaliset pohdintansa tekevät vaikutuksen Jocheen, sillä hänen ensimmäinen mielikuvansa miehestä on arkinen tylsimys. Jochen joutuu toteamaan, että mies on elämän oikkujen seurauksesta päätynyt virastotalon vahtimestariksi, eikä Pariisin kuuluisaan kahvilaan Sartren veroiseksi filosofiksi.

Voiko tällaisen kohtalon kanssa elää ilman surumielisyyttä?

Rouva Zuckmayerin elämänkaari on 40 ikävuoden paremmalla puolella. Vaikka nuoruus on jo takana, rouva häilyy vielä pisteessä, jossa on entistä hehkua. ”Kaikella eläväisellä on lakipisteensä ja tuon pisteen lähestyminen, sen väistämättömyys ja varsinkin ohittaminen tuovat aina mukanaan hivenen surua.”

Hahtela pohtii mielenkiintoisesti: On kahdenlaista surua. On selvästi osoitettava syy suruun. Elämänpölyä nostattava tapahtuma on jätettävä pikku hiljaa taakse. ”On vain käveltävä läpi surun, joka muistuttaa hämärää metsää. Metsän jälkeen tullaan aukealle, ollaan voiton puolella.” Hetken päässä on edessä toinen tiheikkö. Elämänsuru on puolestaan surua, joka pysyy eikä mene pois. Se on kuin leima, jonka ihminen on saanut syntyessään. Kaikki mitä he tekevät on jollakin tapaa surullista. ”Tämä mistään tulematon ja minnekään menemätön suru saa ihmisen hämmentymään.”

Kirjoittaja on kansanedustaja (SDP) ja Helsingin kaupunginvaltuutettu

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme