Mainos
Mainos

Joni Krekola, Maailma kylässä 1962. Helsingin nuorisofestivaali

Arvio: Erkki Tuomioja

(Like)

Nuorisofestivaalit Helsingissä1962

Tänä kesänä on Suomessa jälleen muisteltu 60 vuoden takaisia olympiakisoja. Paljon vähemmälle huomiolle ovat jääneet 50 vuotta sitten Helsingissä järjestetyt maailman nuorison VIII Rauhan ja Ystävyyden festivaalit, vaikka ne olivat osanotoltaan Suomen toistaiseksi suurin kansainvälinen tapahtuma, joka keräsi yli 13 000 osanottajaa 137 maasta, siinä missä olympiakisoissa oli mukana vajaa 5000 urheilujaa 69 maasta. Ero on tietenkin siinä, että olympialaiset olivat tapahtuma, joka kykeni ylittämään kylmän sodan maailman rajalinjat, kun taas festivaalit olivat Neuvostoliiton ja sen liittolaisten tiiviissä ohjauksessa totetutettu kiinteä osa kylmää sotaa. Olympialaiset olivat maailmanlaajuinen suuri mediatapahtuma, festivaalit sitä vain itämediassa; länsimediassa niitä käsiteltiin vähän ja eniten niiden vastustamiseksi organisoitua toimintaa selostaen. Suomen media kansandemokraattista lehdistöä lukuunottamatta lähestulkoon vaikeni koko tapahtumasta.

Helsingin festivaalit olivat jo toiset itäblokin ulkopuolella järjestetyt, edelliset oli pidetty kolme vuotta aikaisemmin Wienissä. Suomessa niiden järjestäminen oli mahdollista, virallisen Suomen viileästä pidättyvyydestä huolimatta siksi, että SKDL ja SKP olivat 60-luvun alussa Suomen parhaiten järjestäytynyt ja eniten vaalikannatusta kerännyt poliittinen liike. Kansandemokraattienkaan resurssit eivät tietysti yksin olisi riittäneet tapahtuman järjestämiseen ilman Neuvostoliiton valtapiiriin kuuluvien maiden ja liikkeiden kautta kanavoitua mittavaa toveriapua.

Suomen hallitukselle hanke tuoda festivaalit Suomeen oli hankala. Sen pelättiin edelleen vahvistavan mielikuvaa Suomesta Neuvostoliiton valtapiiriin kuuluvana maana, mutta puolueeton maa ei niiden pitämistä halunnut eikä oikein olisi pystynyt kieltämään. Selvä enemmistö Suomen Nuorisojärjestöjen Edustajistoon (SNE) kuuluneista järjestöistä Suomen ylioppilaskuntien liiton johdolla vastusti hanketta eikä halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä. Lisäksi yksityisesti mobilisoitiin kokoomuksen ja sosialidemokraattien tuella ja osin toimestakin monet tahot Suomalaisen Yhteiskunnan Tuen (SYT) johdolla hankaloittamaan niiden järjestämistä, alkaen siitä, että hotellihuoneita varattiin hyvissä ajoin muiden käyttöön ja julkisten tilojen saanti festivaalien käyttöön yritettiin evätä.

Noottikriisi syksyllä 1961 tuli kuitenkin sopivasti festivaalijärjestäjien avuksi. Joni Krekolakin viittaa siihen, että nootti "monikärkiohjuksena" vähintäänkin auttoi kääntämään virallisen Suomen päätä festivaaleille myönteisemmäksi, vaikkei todisteita ole siitä, että tästä olisi nimenomaisesti keskusteltu myös Novosibirskissä, minne Kekkonen matkusti selvittämään noottikriisiä Hrutsevin kanssa. Kansainvälisen festivaaliyhdistyksen pitkään takunnut rekisteröinti Suomessa onnistui tämän jälkeen ja samoin Helsingin koulut saatiin festivaalien käyttöön majoitustiloina sen jälkeen, kun presidentti Kekkonen oli ensin soittanut asiasta ylipormestari Lauri Aholle. Maalaisliitto ja Ahti Karjalainen, joiden johdolla uusi porvarihallitus noottivaalien jälkeen keväällä 1952 muodostettiin, neutraloivat hallitukseen päässeen kokoomuksen aktiivisemman vastustuksen ja maalaisliiton nuorisojärjestö, lähtemättä mukaan viralliseen festivaalivaltuuskuntaan, osoitti vieraanvaraisuuttaa festivaalinuorille.

Aktiivinen vastustus jäi sosialidemokraattien ja heidän nuorisojärjestönsä SNK:n varaan. Tukea vastahankkeille saatiin erilaisten kanavien kautta CIA:lta lännestä, joskin osa runsaskäitestä avusta päätyi yksityisiin taskuihin. Näin ainakin kirjaa varten haastatellun demarinuorten silloisen varapuheenjohtajan Pauli Burmanin mukaan, joka sanoo amerikkalaisrahoitusta junailleen ja myöhemmin feministiaktivistina tunnetun Gloria Steinemin nuorisojärjestöjen kommunismin vastaiseen työhön antaman huomattavan suuren 35 000 dollarin summan päätyneen festivaalien jälkeen kahdelle SNK:n jäsenelle, jotka jakoivat potin keskenään. Haastattelussa Burman ei näitä halunnut nimetä, mutta toivottavasti tietoa ei lopullisesti haudattu hiljan kuolleen Burmanin mukana.

Festivaalit ovat myös jääneet historiaan niiden ympärillä tapahtuneen mellakoinnin vuoksi, vaikka Helsingissä vanhan ylioppilastalon tienoille muutamana yönä keskittynyt hulinointi jäi myöhemmin muualla Euroopassa koettuun nähden vaatimattomaksi. Joni Krekola käy tutkimuksessaan huolellisesti nämäkin tapahtumat läpi, mutta ei pysty antamaan yksiselitteistä vastausta siihen, kuinka ja kenen toimesta organisoidusta aktiosta lopulta oli kyse. Festivaalivieraat käyttäytyivät poliisinkin käsityksen mukaan hyvin, vaikka festivaalien alkaessa tilanteeseen huonosti varautunut ja varustautunut poliisi ei heidän suojelemisekseen aluksi liikaa vaivaa nähnyt. Provokaattoreita oli tosin puolin ja toisin - Krekola mainitsee venäläiset kaiutinautot ja kuvausryhmät mutta tiedot länsimaisesta viskivetoisesta yllytyksestä jäävät hatarammiksi - mutta enimmäksi osaksi näyttää kyseessä olleen aika suunnittelemattomasta ylilyönteihin johtaneesta uhoilusta. Supon päällikkö Alhava halusi vielä vuosia myöhemmin kiistää CIA:n osuuden mellakointiin ja katsoi koko tapahtumasarjan saaneen "alkunsa tavasta, millä eräät eteläisten maiden festivaalivieraat 'iskivät' suomalaistyttöjä Vanhan ylioppilastalon edustalla". Krekolakaan ei suurentele CIA:n osuutta, mutta ampuu kyllä perustellusti muutoin alas Alhavan teorian.

Erityisen herkkiä oltiin loikkauksiin yllyttämisen ja niiden estämisen suhteen. Tässä suhteessa festivaalien saldo jäi lopulta vähäiseksi. Suuresta neuvostovaltuuskunnasta ei irtaantunut yhtään loikkaria ja DDR:n valtuuskunnasta heitä löytyi yhdeksän. Vartiotoimien tiukkuus – kymmenen prosenttia DDR:n valtuuskunnasta oli eriasteisia Stasi-agentteja – esti enemmät tappiot ja yhden loikkarin yritys päättyi huonosti pikapalautukseen rahtilaivalla emämaahan.

Huomiota herätti se, miten presidentti Kekkonen mellakoinnista pahastuneena päätti festivaalien vielä jatkuessa sittenkin osallistua yhteen festivaalitilaisuuteen, joksi luontevasti valikoitui Unkarin valtuuskunnan konsertti. Krekola ei kuitenkaan halua varauksettomasti niellä Kekkosen ratkaisun spontaania motiivia.

Itse festivaalitapahtumat urheilun ja kulttuurin osalta sujuivat tarkoin orkestroiduissa ja näennäisen epäpoliittisissa merkeissä. Keskustelutilaisuuksissa saattoi olla enemmän väreilyä, mutta festivaalivastustajien yritykset tuoda toisenlaisia näkemyksiä torjuttiin päättävisesti. Helpointa se oli silloin kun toisinajattelijat eivät kuuluneet festivaalivaltuuskuntiin. Kaikki valtuuskunnat myös pysyivät hyvin poliittisessa kontrollissa, Vaikeuksia syntyi vain srilankalaisten kanssa, joiden valtuuskunta hajosi kahtia joukossa olleen vahvan trotskilaisedustuksen vuoksi.

Festivaalivieraiden joukossa oli kaksi superjulkkista, kosmonautti Juri Gagarin ja runoilija Jevgeni Jevtushenko. Gagarinin osuus sujui ennakkokaaveilujen mukaisesti mutta Jevtushenko kykeni nostamaan profiiliaan hulinointiöiden jälkeen kirjoittamallaan runolla "räkänokkainen fasismi" ja varmistamaan asemansa neuvostonomenklatuuran hovirunoilijnaa. Kaikki eivät Jevtushenkoon ollleet ihastuneita. Erityisesti hän onnistui ärsyttämään Pentti Saarikosken, joka koki tunnetumman runoilijan kilpailijakseen eikä viihtynyt hänen mahtipontisessa seurassaan.

Festivaalit Suomessa järjestettiin murrosajankohtana. Vain muutama vuosi myöhemmin olisi tilanne ollut jo sellainen, että suomalaiset nuorisojärjestöt olisivat kokoomusnuoria myöten kaikki kilpailleet näykyvästä paikasta järjestäjien joukossa. Tämä olisi tietysti ollut suomettumista pelänneiden kauhukuva, mutta myös festivaalitapahtumat olisivat olleet silloin laajapohjaisempia ja enemmän aitoa moniarvoisuutta suosivia. Mahdollisuutta järjestää festivaalit uudemman kerran Suomessa selvitettiinkin myöhemmin vakavasti, mutta yritys tuoda ne 1985 toisen kerran Suomeen kariutui sosialidemokraattien asettamiin ehtoihin.

Helsingin Festivaalit on aihe, jonka tutkimukselliseen käsittelyyn aika on sopivasti kypsynyt. Joni Krekolan teos täyttää sekä lähdepohjaltaan että käsittelytavaltaan hyvän historiankirjoituksen vaatimukset. Joistain esitystavan valinnoista voi olla toista mieltä – esim. kaikkea tietoa lähteistä ei olisi kannattanut jättää vain alaviitteisiin – mutta se on jo enemmän saivartelua

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme