Mainos
Mainos

Juha Sihvola: Maailmankansalaisen uskonto

Arvio: Janne Hopsu

(Otava)

Alkukesästä aivan liian varhain edesmenneen professorin, historioitsijan ja filosofin Juha Sihvolan viimeiseksi jäänyt teos Maailmankansalaisen uskonto on yksi parhaita kesälukemisia.

Loman kiireettömyys sallii hitaan ja pohdiskelevan, takaisinkin palaavan lukemisen. Kirja ei ole vaikea, vaikka sisällysluettelon jotkut kohdat saattavat otsikoillaan sellaista viestiä. Oli hyödyllistä lukea heti ensimmäisen luvun teoreettisemmat pohdinnat, koska ne avasivat uskontokysymyksen periaatteita ja filosofisia näkökulmia historiallisesti ja opillisesti; esimerkiksi millä eri tavoin ihmiset itselleen todistavat tai kokevat Jumalan/jumalan, tai eivät koe ja todistavat sellaista vastaan (luonnontiede). Teos on selkeästi ja tyylillä kirjoitettu.

Uskonnoista Sihvola käsittelee enimmäkseen kristinuskoa, juutalaisuuttakin jonkin verran. Islam jää vähemmälle, vaikka hän käsittelee sitä näkyvämmin uskontojen ja konfliktien yhteydessä. Uskosta ja moraalista hän kirjoittaa historiallisessa yhteydessä. Millaisia moraalisia ongelmia oli esimerkiksi Abrahamilla (eli yleisiä moraalikysymyksiä jo tuhansia vuosia sitten), tai mikä on Augustinuksen merkitys luterilaisuudelle. Mikäli eettiset kysymykset kiinnostavat edes hieman enemmän kuin peukuttaminen Facebookissa, kirja palkitsee vaivan.

Luku suvaitsevaisuuden historiasta on erottamaton osa eurooppalaista historiaa, ja sen vaikutukset ovat luonnollisesti lyöneet laineensa eri puolille maailmaa. Historian saatossa kristinuskon harjoittajissa on ollut paljon umpimielisyyttä ja pahaa. On kuitenkin valaisevaa lukea omien aikojensa vapaamielisistä, kuten Sebastian Castellosta (1515-1563) tai Roger Williamsista (1600-luku).

Sihvola käsittelee myös tämän päivän aiheita kuten aborttia, homoseksuaalisuutta, julkisen vallan ja kirkon suhdetta, uskonnonopetusta, Lähi-idän konfliktia ja hindulaisuuden poliittista merkitystä Intiassa.

Kirja herätti useita ajatuksia, ja joitakin vastaväitteitä. Tässä vain pari pikaista pohdintaa.

Yleisempänä pohdintana se olettamus tai väite, että uskonto on tehnyt ’paluun’. Siihen ei mielestäni ole yksiselitteistä vastausta. Länsi sekularisoituu, Yhdysvalloissa tosin tilanne on uskonnollisempi. Uskonto ja uskonnolliset kysymykset ovat nousseet esiin arabimaissa ja Israelissa. Kyllä ja ei. Uskonto on aina ollut sielläkin läsnä, moraalikoodeja, lainsäädäntöjä ja valtion itseymmärrystä myöten. Poliittiset mullistukset ovat vain nostaneet ne pöydälle julkisesti ja näkyvästi hyväksytyiksi tavaksi kehystää politiikkaa. Kuinka paljon on niitä, jotka ovat pitäneet aiemmin itseään maallistuneina muslimeina, ja ovat nyt kokeneet uskonnollisen heräämisen? Mahdotonta tietysti sanoa, mutta näiden tapausten äärivaikutukset näkyvät. Näkyvyys sinänsä (kiihkoilu ja terroriteot) ei vielä väistämättä merkitse ’uskonnollistumisen’ määrällistä vyöryä.

Monessa arabimaassa yritetään kirjoittaa uutta perustuslakia. Jo käsite perustuslaki nyky-yhteiskunnissa on moderni ja ei-välttämättä-uskonnollinen peruspalikka. Sille voidaan antaa uskonnollinen sävy, tai sitä voi ’ohjata’ sharia, mutta siihen kirjataan niin poliittisia kuin muitakin oikeuksia, ja se määrittelee maallisen vallanjaon. Välimeren seudulla käydään rajuja kiistoja esimerkiksi yksilönvapauksista, naisten asemasta, shariasta (ja miten sitä tulkittaisiin), avioliitoista ja –eroista, uskonnonvapauksista, ja niin edelleen. Uskonnon vaikutusta on turha kiistää, mutta poliittisella taistelukentällä on myös täysin meille tuttuja ja omaksuttuja poliittisia ei-uskonnollisia välineitä, rakennusosia ja periaatteita.

Uskonto tai sen varjolla ajetut argumentit joutuvat – toivottavasti – arjen poliittiseen ja sosiaaliseen testiin. Ääriryhmien terrorifantasiat ovat totta, mutta ne eivät ole edes hieman kestävämpiä toimivan yhteiskunnan perusteita.

Sihvola on kaikkea ääriajattelua vastaan, oli se minkä uskonnon nimissä tahansa, tai ateistista. Hänelle keskeistä on ”uskonnon äidinkielen vihjaavan ja vertauskuvallisen luonteen ymmärtäminen”.

Sihvola karsastaa siten myös vapaa-ajattelijoita, ja lukiessa välillä tuntui siltä, että jokainen sellainen ovat nk. uusateisti. Kaikki itseään ateistisina humanisteina tai muina vapaa-ajattelijoina pitävät eivät kuulu Vapaa-ajattelijain liittoon eivätkä Humanistiliittoon – eivät välttämättä edes haluaisi kuulua, eivätkä (aina) ole samaa mieltä näiden(kään) kanssa.

Itse en ole sitä mieltä, että ”kaikki uskonto on syvimmältä olemukseltaan vahingollista”, tai että ”maltilliseksi ja vapaamieliseksi julistautuva uskonto on kaikkein vahingollisinta, koska se levittää väärää suvaitsevaisuutta ja estää väkivaltaisen fundamentalismin torjunnan.” Humanistina ja ateistina ajattelen päinvastoin. Sanottakoon Sihvolan puolustukseksi, että hän viittaa edellä mainituissa sitaateissa kovalinjaisempiin ateisteihin, kuten evoluutiobiologi Richard Dawkinsiin ja viime vuonna kuolleeseen poleemikkoon ja journalistiin Christopher Hitchensiin. Silti olisin kaivannut hieman lisää ”moraalisesti korkeatasoisten ateistien”, kuten filosofien Ilkka Niiniluodon ja Michael Martinin kaltaisten ajattelijoiden esiin tuomista. Jo siksi, että luonnontieteiden vaikutus maailman ja maailmankuvan hahmottamisessa on länsimaissa niin valtavirtaa.

Sihvola oli liberaali, suvaitsevainen ajattelija. Tällainen on hänen henkinen perintönsä lapsilleen: ”Millaisen katsomuksen he (lapseni) lopulta omaksuvatkin, toivon sekä isänä että työni kautta edistäväni itsenäistä ajattelua, suvaitsevaisuutta ja myötätuntoa myös heidän elämässään. Tärkeintä mutta vaikeinta on välittää nuorisolle sydämen sivistystä, joka auttaa eläytymään toisen ihmisen, varsinkin heikkojen, kärsivien ja syrjittyjen elämään.”

Summa summarum: Sihvolan kirja on sivistävää, ajatuksia herättävää luettavaa. Se on eräänlainen käsikirja itsensä syväluotaamiseen ja toisten maailman kohtaamiseen.

Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja, joka nauttii lukulampun valosta. Käsissä kuluu runsaasti faktaa historiasta ajankohtaisiin ja akuutteihin aiheisiin. Kansainvälistä politiikkaa, kulttuuria, yhteiskuntaa, jalkapalloa. Fiktio on ovi. Kestosuosikkeja mm. Proust, Thomas Mann, Kjell Westö. Hyvät kirjat viljelevät ajattelua.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme