Mainos
Mainos

Kaksi kirjaa legendaksi nostetusta vakoilueverstistä

Petri Nevalainen, Marskin tiedustelija. Eversti Aladár Paasosen tarina, Helsinki-kirjat, 255 s., Latvia 2012

Martti Turtola, Ristiriitainen upseeri. Mannerheimin eversti Aladar Paasosen elämä ja toiminta, WSOY, 310 s., EU (?) 2012

Kaksi kirjoittajaa, Petri Nevalainen ja Martti Turtola, ja kustantajaa, Helsinki-kirjat ja WSOY, lähtivät toisistaan tietämättä tekemään kirjaa Suomen jatkosodan aikaisen tiedustelun päällikkönä toimineesta Aladar Paasosesta. Kun he kuulivat toistensa hankkeista he tekivät fiksun ratkaisun ja sopivat kirjojen julkistamisesta yhteistilaisuudessa. Molemmat voivat tyypillisinä isänpäivän lahjakirjoina syödä toistensa menekkiä, mutta yhteisjulkisuus saattaa sitä molempien eduksi myös nostaa.

Paasosen etunimet – koko sarja komeudessaan kuului Aladar Antero Zoltán Béla Gyula Arpád – kertovat hänen puolittaisesta unkarilaisesta syntyperästään suomalaisen kielitieteen professorin Heikki Paasosen ja tämän unkarilaisen Mariska-puolison lapsena. Pojan isältään perimät kasvatusperiaatteet olisivat nyky-Suomessa tehneet hänestä lastensuojeluasiakkaan. Kansalaissodassa valkoisten riveissä taistellut 20-vuotias Paasonen kohosi aliluutnantiksi, jatkoi kadettikoulussa ja Ranskassa ensin Saint-Cyrin sotilasakatemiassa ja sitten sotakorkeakoulussa, kurssikaverinaan muuan Charles de Gaulle. On epävarmaa jäikö suomalaisupseeri mitenkään ranskalaisen mieleen, mutta suomalaisen legendaan oli houkuttelevaa myöhemmin liittää läheisyys suuren valtiomieskenraalin kanssa.

Lähinnä esikuntatehtävissä ja sotilasasiamiehenä toiminut Paasonen ylennettiin vuonna 1937 silloisen Suomen armeijan nuorimmaksi everstiksi ja nimitettiin Tasavallan presidentin adjutantin virkaan. Se oli myös hänen virka-asemansa silloin, kun hän vuonna 1945 erosi armeijasta, vaikka ei ollut adjutantin tehtävää enää välirauhan jälkeen hoitanut. Kielitaitaitoinen Paasonen oli sotilasasiantuntijana mukana talvisotaa edeltäneissä neuvotteluissa Moskovassa, talvisodan alettua hänet lähetettiin Ranskaan hakemaan aseita ja tukea Suomelle. Jatkosodan alussa Paasonen oli lyhyen aikaa rintamalla JR 5:n komentajana. Elämäkertureista edes Paasoseen myötäsukaisemmin suhtautuvan Nevalaisen mukaan hän ei erityisemmin tehtävässä kunnostautunut.

Paasosen ura huipentui, kun Mannerheim kutsui hänet vuoden 1942 alussa päämajan tiedustelujaoksen päälliköksi, mitä tehtävää hän hoiti sodan loppuun asti. Näin hänestä tuli Mannerheimin lähipiiriin kuulunut vaikuttaja, jonka myös siviilipoliitikot oppivat tuntemaan kun hänet komennettiin esittämään tilannekatsauksia hallitukselle ja eduskunnalle. Näistä legendaariseksi nousi helmikuussa 1943 esitetty tilannekatsaus, jonka realismi järkytti useimpia saksalais-suomalaisen aseveljeyden menestykseen uskoneita ministereitä ja kansanedustajia, ja eversti sai käskyn uusia esityksensä optimistisemmin sävytettynä.

Mielenkiintoisin Paasosen sotilasuraan liittyvä kysymys on, mitä hän ennakkoon tiesi puna-armeijan Suomen armeijan yllättäneestä suurhyökkäyksestä Kannaksella kesäkuussa 1944, ja välittikö hän ja missä muodossa tiedon myös Mannerheimille, ja estikö kenraali Airo tiedon toimittamisen ylipäällikölle yksin vai yhteisymmärryksessä Paasosen kanssa. Paasonen on omissa muistelmissaan vierittänyt koko vastuun Airolle, mutta tätä on pidettävä asianosaisen puolustuspuheenvuorona. Kumpikaan näistä kirjoista ei anna näihin kysymyksiin yksiselitteisiä vastauksia, ja voi olla ettei kaikkea tähän liittyvää koskaan saada enää luotettavasti selvitettyä.

Sodan päätyttyä Paasonen siirtyi ulkomaanosaston päälliköksi ja oli käynnistämässä operaatio Stella Polarista, jossa Suomen sotilastiedustelun arkisto ja materiaali siirrettiin Ruotsiin. Sinne myös Paasonen siirtyi kesällä 1945 pyydettyään eron armeijasta, mikä hänelle myönnettiin asiaankuuluvin eläke-eduin. Nevalaisen toistaman legendan mukaan tämä tapahtui Mannerheimin kehotuksesta ja sen odotuksen vallassa, että punainen valpo ja valvontokomissio olisivat ennen pitkää vanginneet hänet ja kenties toimittaneet Neuvostoliittooon. Turtola kyseenalaistaa kummankin olettamuksen. Niin tai näin, Paasonen ei enää koskaan tämän jälkeen palanut Suomeen vaan jäi sille tielle, toimien 40-luvulla läntisten tiedustelupalvelujen kanssa yhteistyössä ja Mannerheimin muistelmien haamukirjoittajana ja päättäen uransa CIA:n palveluksessa Länsi-Saksassa ja eläkepäivänsä Yhdysvalloissa, jossa kuoli vuonna 1974.

Nämä vaiheet Paasosen Suomesta poistumiseen elämäkertansa päättävä Turtola kutakuinkin sivuuttaa. Stella Polariksesta hän kirjoittaa. että "Paasosen osuus ja rooli näissä kuvioissa on jäänyt epäselväksi. Joka tapauksessa on selvää, että sotilaallisten ja 'isänmaallisten' intressien lisäksi Stella Polarikseen liittyi myös merkittäviä henkilökohtaisia etuja."

Kahdesta kirjoittajasta Turtola on tutkijana ja kirjoittajanakin Nevalaista kriittisempi, osaavampi ja luotettavampi. Näin myös siinä suhteessa, että hän jättää vastaamattomat kysymykset avoimiksi tyytymättä legendaan, jota Paasonen itse vajavaisissa muistelmissaan ja hänen tyttärensä omassa muistelmakirjassaan on jälkimaailmalle tarjonnut ja joka on muun tiedon puutteessa riittänyt Nevalaiselle.

WSOY kertoo Turtolan kirjan etulehdellä painopaikaksi "EU:n". Vaikka ratkaisu ilmeisesti on nykyisten säädösten mukaan riittävä tapa kertoa painopaikasta, osoittaa se kustantajalta huonoa makua ja riistää muiltakin kuin bibliofiileiltä heitä edelleen kiinnostavan tiedon kirjan todellisesta painopaikasta.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme