Mainos
Mainos

Kari Hotakainen: Jumalan sana

(Siltala 2011)

Tässä kirjassa on liikaa sanoja.

Tässä kirjassa on liikaa sanoja, lauseita, kappaleita, kuten nykymaailmassa on liikaa rahaa eikä se raha ole edes olemassa vaan se on jossain päätteellä numerosarjoina ja jatkuvasti muuttuvina pörssikursseina. Tässä kirjassa on liikaa sanoja, lauseita, kappaleita, sivuja ja ajatuksenvirtamaisia monologeja jotka eivät ala eivätkä pääty ja joita erotellaan korkeintaan pilkulla ja pistettä saa etsiä kuin saksalaisen talouslehden syväanalyysistä, jossa kapple on yksi lause.

Ennen oli vähemmän sanoja.

Ennen oli tiivistyksiä, mutta se olikin ennen, silloin kun rahaakin oli vähemmän ja se oli ennekaikkea oikeaa rahaa ja sitä tehtiin lisää Kekkosen ja muiden vuorineuvosten kanssa juomalla viinaa Neuvostoliiton porukoiden kanssa. Silloin rahan haju sekoittui korkeintaan oksennuksen hajuun ja ruskeakielisyyden hajuun, mutta se oli aikansa hajua ja ainakin raha oli paperista. Silloin lauseetkin olivat lyhyitä ja helposti ymmärrettäviä.

Kari Hotakaisen Juman ääni -romaanin kertomus sijoittuu yhteen vuorokauteen. Kirjassa on muutama arkkityyppinen ihminen, jotka edustavat kolikon eri puolia. Ukko edustaa mennyttä yritysmaailmaa kekkosineen ja viinanjuomisineen. Koko tarinan päähenkilö on Konsernin toimitusjohtaja, investointipankkiiri joka edustaa nykyistä virtaviivaista yritysmaailmaa, jossa liikevaihdolla ja työntekijöiden määrällä ei ole merkitystä vaan katteilla ja sijoitetun pääoman tuotoilla.

Niin sanottuja tavallisia ihmisiä edustaa menneeseen maailmaan sijoittuva yritysjohtajien autonkuljettaja, joka tunnustautuu demariksi. Autonkuljettajan tytär edustaa kapitalismia sekavimmillaan: Hän on häiriöihminen eli kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä pelivelkainen nainen, joka on myös piensijoittaja. Sitten on vielä nuori mies, joka muuttaa rahaksi salaa kännykällään tekemän nauhoitteen. Juonen palat yhteen sitova tv-toimittaja edustaa näkökulmasta riippuen kaunasellua hämmentävää häirikköä tai kansan ukkosenjohdatinta.

Tämä sekalainen seurakunta suhtautuu rahaan hyvin eri tavoin, mutta Hotakaisen maailmassa kaikki suhtautumistavat ovat kuitenkin jollakin tapaa vinksahtaneita. Ei ole olemassa mennyttä hyvää aikaa, mutta ei ole olemassa hyvää nykyaikaakaan. Kaikilla ihmisillä näyttää olevan ongelmia, jotka liittyvät rahaan. Siinä mielessä tämä on tragikoomisen synkkä kirja ihmisistä, jotka kyllä pärjäävät joten kuten valitsemallaan tiellä, mutta jotka ovat ongelmissa rahojen, niiden väärinkäytön tai puutteen takia. Pohjavireenä koko kirjassa on, että tehtiinpä bisnestä niin tai näin, hankittiinpa rahaa niin tai näin, kaikki on kuitenkin väärin päin.

Jos entisajan rahamiesten piti nuolla neuvostoliittolaisten takapuolia, nykyisten rahamiesten on alistuttava epämääräisten markkinavoimien vietäviksi. Jos ennen tiedettiin, että tarpeeksi nöyrtymällä ja viinaa juomalla saadaan Neuvostoliitosta isoja tilauksia, nykyisin täytyy vain hyväksyä epäjohdonmukaisesti käyttäytyvät markkinavoimat, jotka saattavat päättää vaikkapa epäonnisen tv-esiintymisen pohjalta jotain, jolla on kauaskantoisia merkityksiä. Merkitystä näyttää olevan vain ulkoasulla ja sekin saa olla resuinen kuten Steve Jobsilla. Silloin kun tilauksia saatiin viinaa juomalla, autonkuljettajakin oli puettu herran pukuun.

Ja jos entisten työläisten piti vain maksaa velkansa, nykyisten työläisten pitää vain osata sijoittaa oikein pärjätäkseen maailmassa. Ehkä niin, ehkä näin, mutta tässä kirjassa vain kuvataan ikiaikaisia ja hyvin tunnettuja asioita, mitään analyysiä on turha etsiä.

Sitten on vielä se televisio - kirjan päähenkilö on matkalla Lapista Helsinkiin, Huomenta Maa -aamulähetyksen vieraaksi kertomaan näkemyksiään. Televisio on kirjan mukaan akvaario ja narsistit sen kultakaloja. Narsistit puolestaan ovat kaikkien kuluttajien edelläkävijöitä, siis nykymaailman perusta. Siksi televisiovieraiden ja esiintyjien pilkkaaminen on kuin pilkkaisi koko nykyistä kulutukseen perustuvaa yhteiskuntaa, sanalla sanoen kuin pilkkaisi meitä kaikkia.

Tässä kirjassa pilkataan meitä. En loukkaannu, koska pilkka on niin laimeaa. Olisin kuitenkin halunnut loukkaantua.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme