Mainos
Mainos

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina

(Otava)

Tunnustan heti, että en ole historiallisten romaanien ystävä. Venäjän historiaa ja sen henkilöitä tunnen ja olen tutkistellut muuta kautta. En liioin tunne Laila Hietamiehen tai Hirvisaaren aiempaa tuotantoa. Kun Minä, Katariina kuuluu monien mielestä olevan sen huippua, en halua muita lukeakaan.

Ja vielä muutama sana kirjojen pituudesta: rakastan paksuja kirjoja, isoja romaaneja, mutta kaikesta ja kaikista ei siihen ole. Minä, Katariina olisi parantunut huomattavasti tiivistämällä. Vaikka kirja seuraa nuoren Katariinan matkan Venäjän hallitsijaksi, se on kuitenkin fiktio ja täysin tekijänsä päätettävissä, missä laajudessa tarina kerrotaan.

Kirjan Katariina on kuusikymppinen nainen, jonka jalkavamma sitoo sänkyyn ja siinä sijallaan hän alkaa muistella ikiaikaiselle kamaripalvelijalleen omaa elämäänsä.

Liikuttavaa tietysti sinänsä, että neljätoistavuotias saksalainen aatelistyttö naitettiin Venäjän mahdollisesti tulevalle hallitsijalle, suuriruhtinas Pietarille. Niin tämä syntyjään Sophie, isän tyttö, joutuu juonittelevan äitinsä kanssa 1700-luvun Venäjälle. Aitoa ajan tuntua on muun muassa matkustamisessa. Miten hidasta ja työlästä oli matkaaminen hevoskyydillä vaikkapa Saksasta Pietariin tai Venäjän hovin jatkuva muuttaminen ensin Pietarin ja Moskovan väliä ja sitten edestakaisin kesä- ja talvipalatsien väliä. Tuleva hallitsija oppi kuitenkin, että vaunujen ikkunasta ja rekivällyjen alta hän näki, millainen on Venäjän maaseutu ja sen ihmiset. Tällaisestä oivalluksesta olisi ollut apua Venäjän hallitsijoille kautta aikojen.

Suuriruhtinas Pietari on kaikin tavoin keskenkasvuinen, outo rumilus. Kun avioliitto solmitaan, selviää Katariinalle nopeasti, että Pietari leikkii sängyssä(kin) tinasotilailla ja se siitä. Laila Hirvisaaren historian tulkinta antaa ymmärtää, että Katariinan miehennielijän maine oli ainakin aluvaiheessa enemmänkin vilpitön pyrkimys hankkia kruunuperillisiä. Pietarista ei siihen ollut. Kahden eri isän kanssa saadut lapset vietiin Katariinalta heti syntymässä. Venäjä otti omansa.

Kirjaa hallitsee Katariinan anopin keisarinna Elisabetin vallanhalu, julmuus ja vanhenevan naisen pelko vallan ja elämän ehtymisestä. Kirja kuvaa keisarinnan juonittelun mestariksi, joka ennen kaikkea odottaa Katariinanlta perillisiä ja kun ne on saatu, Katariinakin saisi mennä. Kirja antaa ymmärtää, että Katariina jätettiin esikoisen synnytyksen jälkeen makaamaan omaan verilammikkoonsa, kylmään ja vetoiseen huoneeseen, johon hän olisi voinut kuolla.

Jos ei ole käynyt Pietarin keisarillisissa palatseissa, voi saada vaikutelman, että kirjailija avaa lukijoilleen jotain ennennäkemätöntä. Valtiollinen Eremitaasi on kuitenkin avoin matkailijoille ja ihan peruskierroksella pääsee useimpiin kirjassa kuvattuihin saleihin. Sama pätee Pietarhoviin, Tsarskoje Seloon ja Aleksanterin palatsiin. Palatsien huoneet alkavat kyllä elää Laila Hirvisaaren värikkäässä kuvauksessa ja aikansa eläjät syövät, juovat, juhlivat ja peseytyvät näissä alkeellisissa oloissa, paitsi suuriruhtinas Pietari, joka ei kirjan mukaan juurikaan peseydy.

Kirja tukehtuu yksityiskohtiin ja samankaltaisten tapausten toistuvaan kuvaukseen. Ne eivät kuljeta kirjaa eteenpäin eikä oikein mikään muukaan.

Hilkka Hyrkkö on toimittaja ja viestinnän ammattilainen. Paitsi, että kirjoittaa, lukeekin paljon. Ei ole toista ilman toista.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme