Mainos
Mainos

Lidia Ginzburg: Leningradin piirityksen päiväkirja

Arvio: Päivi Lipponen

(Into)

Saksalaiset piirittivät Leningradia, Pietaria 872 päivää. Sen kolmesta miljoonasta asukkaasta ehdittiin evakuoida vain reilu miljoona. Kaupunkia pommitettiin öisin. Kaupungin meijeri ja viljavarastot tuhoutuivat heti piirityksen alussa. Vääristelevän sotapropagandan takia ihmiset eivät olleet ymmärtäneet hamstrata varastoja. Elintarvikepula kehittyi suunnatomaksi. Kotieläimet syötiin, jopa kuolleiden ihmisten liha kelpasi ruuaksi.

Tammikuussa vuonna 1942 leipäannossa oli 125 grammaa päivässä. Ihmisiä kuoli piirityksen aikana 632 000.

Lidia Ginzburgin teos ”Leningradin piirityksen päiväkirja” kertoo kaupungin arjesta ja ihmisiä kalvavasta nälästä älyllisesti asioita eritellen. David Benioffin ”Varkaiden kaupunki” ja Paavo Rintalan ”Leningradin kohtalonsinfonia” ovat teoksia, joissa eletään piirityskaupungin arkea.

Ginzburg selvittää kuinka tapahtumien alussa tuntui, että pitää kiiruhtaa hirveästi jonnekin eikä mikään voi enää olla ennallaan. Raitiovaunut kulkevat, kaupoissa on myytävää -se hämmästyttää. Entisen elämän loppumisen kokemus on niin valtava. Heikoimmin valmistautuneet päättivät aloittaa lopusta ja sopeutua omaan kuolemaansa. Myöhemmin ilmeni, että tuhoutuminen oli paljon vaikeampaa. Nämä ihmiset kiskoivat itsensä nälkäkuoleman kynsistä ja tekivät yhteistä sotatyötä.

Osaako yltäkylläisyyden keskellä elävä ihminen edes ymmärtää mitä on nälkä? Nälkiintymisen keskipiste on oma ruumis, sen kuopat ja kulmat. Kuukausien ajaksi ruumis katoaa erilaisten kangassuojien ja rättien alle. Omasta ruumiista tulee olemassa olevan kärsimyksen lähde. Kun tietoisuus katoaa, katoaa myös liikkeiden automaattisuus. Kengännauhan sitominen saattaa päättyä kellahdukseen. Tutut asiat eivät enää yllättäen onnistu. Vain tahto saattoi nostaa ihmisen istumaan ja saada jalan siirtymään toisen eteen.

Vaikka pommitusten tuho oli alati läsnä, ihmisen välitön kokemus oli nälkä ja nälän pelko. Ilmahälytyksen tuoma kuoleman pelko muuttuu ärtymykseksi ”ei saa edes syödä rauhassa.” Ensimmäisen tuttavan kuollessa ihmetteli: keskellä kirkasta päivää? Leningradissa? Lisensiaatti? Nälkään? Tavarat menettivät niiden perimmäisen merkityksensä. Antiikkituoli oli hetken lämpö. Nälän viimeisessä vaiheessa ei kyennyt enää jakamaan omaa annostaan kotona odottavien omaisten kanssa, vaan alkoi syödä jopa kuponkiannoksia ennakkoon.

Ympärillä olevat ihmiset huomasivat lähimmäisen vartalon turpoamisen, mikä merkitsi kuoleman lähestymistä. Itse saattoi luulla vain lihovansa.

Kirjoittaja on kansanedustaja (SDP) ja Helsingin kaupunginvaltuutettu

.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme