Mainos
Mainos

Lindsey Hilsum: Hiekkamyrsky. Libyan vallankumous ja Gaddafin tuho

(Tammi)

Arvio: Janne Hopsu

”Hän oli noussut valtaan Vietnamin sodan, kuumatkojen, Woodstockin ja Richard Nixonin aikaan.”

Brittiveteraanitoimittaja Lindsey Hilsumin mukaan Muammar Gaddafi oli ”aikaansa sopimaton mies”. Toden totta. Eversti joka oli vähintään yhtä vainoharhainen kuin Nixon, näytti kulahtaneessa hiuspehkossaan viikon Woodstockissa rypeneeltä, ja kuoli vajaa vuosi ennen ensimmäistä Kuu-kävelijää Neil Armstrongia.

42 vuotta Libyaa hallinnut Gaddafi oli megalomaniansa uhri. Se ei ole diktaattoreille poikkeuksellista. Gaddafin oli mahdotonta käsittää että libyalaiset eivät ainoastaan halunneet kääntää hänelle selkäänsä, vaan myös tappaa hänet. Maailmalle levinnyt kännykkäkameramateriaali Gaddafin viime hetkistä oli brutaalia. Libyalaisten mielestä hän kuitenkin niitti kylvämäänsä. Hilsumin kirja kertoo katkeruuden ja vihan lukuisten ihmiskohtaloiden, tapaamisten ja haastattelujen kautta.

Hilsumin kirja on ajankohtainen monesta syystä: pitkään vallassa ollut Gaddafi jätti jälkensä paitsi Libyaan, myös ulkomaailmaan. Gaddafilla oli myydä öljyä ja tarjota massiivia rakennusprojekteja. Hänellä oli sekava aate, jonka hengessä rahoitti terroristeja eri puolilla maailmaa. Hilsum kuitenkin muistuttaa, kuinka innokkaasti länsi halasi Gaddafia tämän liityttyä 2000-luvulla mukaan ”terrorismin vastaiseen sotaan” – ja kuinka hän muuttui taas viholliseksi nk. arabikevään myötä.

Gaddafin tarinan kansainvälispoliittinen muistutus on, että valtioilla on lopulta vain poliittisia, taloudellisia ja turvallisuusintressejä.

Miksi muuten esimerkiksi demokratian ristiretkeläinen Tony Blair olisi Britannian pääministerinä ollessaan liehakoinut johtajaa, joka oli säälimätön ”massojaan” kohtaan. Niin, olihan Gaddafi luopunut ydinasehankkeestaan ja maksanut korvauksia Lockerbien tapauksessa – mutta aiemmin tukenut IRA:ta ja häiriköinyt monin muin tavoin brittejä vastaan. Blair ei toki ollut ainoa länsijohtaja, joka halusi näkyä samassa kuvassa Gaddafin kanssa.

”Libyassa ei ollut koskaan ollut mitään demokratiaa muistuttavaakaan”, Hilsum toteaa lakonisesti. Gaddafin ja kumppaneiden vallasta syöksemä kuningas Idris oli lakkauttanut puolueet yksien vaalien jälkeen.

Gaddafi on ajankohtainen, koska hänen jälkeensä jättämä Libya on epävakaa. Massojen Opas tuhosi, kielsi tai ei sallinut syntyä ja muotoutua modernin valtion byrokratiaa, kilpailevia eliittejä, instituutioita, kansalaisuutta. (Gaddafin populismissa valta oli retorisesti massoilla eli kansalla. Se tarkoittaa että valta ei todellakaan ollut kansalaisilla, koska massoilla ei ole kasvoja eikä ääntä. Gaddafi kertoi mitä valta on.)

Gaddafi halusi myös pyyhkiä pois perinteiset heimoreviirit sekä alueelliset historialliset eriävyydet, ja toisaalta korostaa eroja rahan- ja vallanjaolla. Gaddafi kehitti ihan oman valtiofilosofiansa ja -käsitteensä (Vihreä kirja ja libyalaismassoihin perustuva Jamahiriya-valtio). Hän kuitenkin huolehti, että entinen valtakeskus Bengasi ja Kyrenaikan maakunta rapistuivat.

Gaddafin vastustus joko pakeni ulkomaille tai moskeijoihin. Paikalliset identiteetit, vaateet ja islamismi ovat kovaa valuuttaa tämän päivän Libyassa. Salafistit tuhoavat suufien moskeijoita ja toimivat muutenkin uhkaavasti.

Hilsumia lukiessa mieleen nousee konfliktien repimän Syyrian. Tukahdutettu viha, äänet, menneisyys purkautuvat. Syyrian verinen sisällissota säteilee kauas, ja sen ainekset ovat monitahoisemmat kuin Libyassa.

Kirja kertoo myös, että perhe on pahin. Jos libyalainen ei aivopesun uhreina jumaloinut johtajaansa, hän yritti vain tulla toimeen päivästä toiseen ja olla edes mainitsematta nimeä Gaddafi. Mutta moni vihasi ei vain Muammaria, vaan koko perhettä. Everstin öykkäröivät pojat tuhlasivat Libyan yhteisiä varoja hurvittelemalla eri puolilla maailmaa ja kohtelemalla libyalaisia mielivaltaisesti.

Yksi yhä elossa olevista pojista, ennen vallankumousta maailmalla liberaalina esiintynyt ja London School of Economicsissa ’jatko-opiskellut’ Saif al-Islam, odottaa oikeudenkäyntiä Libyassa. Oikeudenkäynti tuskin on länsimaisittain reilu. Kaula poikki, elehti eräs vanha nainen, kun Hilsum kysyi mitä Saifille pitäisi tehdä.

Hilsum kuljettaa toimivasti rinnan Libyan historiaa ja Gaddafin valtakautta, vallankumousta, ja ihmisiä sen keskellä. Jokaisella on oma henkilökohtainen syynsä olla mukana kaatamassa tyranniaa. Läheisiä tapettiin Abu Salimin vankilassa, yliopistokamouksilla tai keskellä Lontoota. Gaddafi oli kaikkialla, myös mielissä. Toki moni hyötyi Gaddafista. Osa vaihtoi ajoissa puolta, osa pakeni, monet kuolivat taisteluissa, tai heitä vainotaan yhä.

Gaddafin kaaduttua Hilsum jututti Misratassa 26-vuotiasta Tarek Abuzeidia. Hän on lääkäri, joka tunsi kutsumuksen aseelliseen vastarintaan. ”Olemme tottuneet olemaan tekemisissä niin elämän kuin kuoleman kanssa. Se oli elämäni parasta aikaa, koska miehet, joiden kanssa taistelin, ovat parhaat ihmiset, jotka olen tavannut.”

Sanoja ei sovi epäillä. Mutta mitä merkitsevät Libyan kannalta hänen seuraavat sanansa: ”Tavallinen elämä on tosi tylsää.”

Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja, joka nauttii lukulampun valosta. Käsissä kuluu runsaasti faktaa historiasta ajankohtaisiin ja akuutteihin aiheisiin. Kansainvälistä politiikkaa, kulttuuria, yhteiskuntaa, jalkapalloa. Fiktio on ovi. Kestosuosikkeja mm. Proust, Thomas Mann, Kjell Westö. Hyvät kirjat viljelevät ajattelua.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme