Mainos
Mainos

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Arvio: Saija Räsänen

(Siltala)

Venäjän suosituimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Ljudmila Ulitskajan tuoreimmassa suomennetussa teoksessa valehdellaan suoraan, röyhkeästi ja häpeilemättä. Valheen paljastuttua kadotaan vuosiksi tai nauretaan hilpeästi päälle - Eihän se nyt niin vakavaa ollut!

Valheita on erilaisia. Prostituoitu kertoo tuhkimotarinan, koska haluaa säilyttää edes ripauksen itsekunnioituksestaan. Kuoleva professori leikkii runoilijaa, koska on tyytymätön elämänsä aikaansaannoksiin. Perheenäiti sepittää itselleen kuolleet lapset, koska ei kehtaa myöntää tekemiään abortteja. Teinityttö kehittelee rakkausseikkailun ihan vain huvin ja jännityksen vuoksi.

Naisten valheet koostuu kahdeksasta novellimaisesta luvusta, joiden langat nivoutuvat kokonaisuudeksi päähenkilö Zenjan ansiosta. Zenjan korviin vuodatetaan murheet ja valheet, ja Zenja kuuntelee aina yhtä kiltisti. Zenja on kuin kapakan nurkassa istuva tarkkailija, joka ei heti päästä lähelleen, mutta joka lopulta avaa keskustelun. Loppua kohden hän muuttuu statistista päähenkilöksi.

Zenja ei ole kuuntelemiaan naisia parempi. Hän keskittyy muihin unohtaakseen itsensä – Zenjan hahmon kautta Ulitskaja esittelee itsepetoksen vaarallisen lajin. Koska kuunteleva korva on oikukas ja harhaanjohtava, sekoittuvat valhe ja tosi jo kerronnan tasolla, mikä tekee lukukokemuksesta kutkuttavaa kissa-hiiri-leikkiä.

Tosi ja fiktio sekoittuvat Zenjan hahmossa myös sikäli, että päähenkilö muistuttaa huomattavasti kirjailijatarta. Paitsi, että Zenja rakastaa venäläistä kirjallisuutta, hän myös puolustaa pienempiä ja heikompia kuin Ulitskaja itse – Zenja muun muassa palkkaa sodan helmoista paenneen tšetšeenisiivoojan ja toimii leväperäisen ystäväpiirinsä kassakirstuna.

Ulitska on käsitellyt valhe-tematiikkaa omassa elämässään yhteiskunnallisella tasolla. Hän on puolustanut julkisesti vangittua oligarkki Mihail Hodorkovskia ja arvostellut maansa nykyistä ilmapiiriä pelokkaaksi. Vieraillessaan Suomessa noin vuosi sitten Ulitskaja kuvaili Suomen Kuvalehden haastattelussa Venäjän elävän totaalisessa, tiedotusvälineiden ylläpitämässä valheessa.

Kuten valhe ja tosi, sekoittuvat teoksessa hienosti toisiinsa myös raskas ja keveä. Valheita kerrotaan pedofilian, prostituution ja kuoleman kehyksissä, mutta ennen pitkää ilo pulpahtaa aina pinnalle ja jää kellumaan sinne sulassa sovussa melankolian kanssa.

Valhevyyhti herättää kysymyksen siitä, miksi ihmiset valehtelevat. Aina valheilla ei yritetä paikata suuria virheitä tai peitellä rumia salaisuuksia, vaan niillä väritetään ja koristellaan arjen monotonista harmautta. Arjen häivyttämiseksi ihmiset myös pakenevat kirjallisuuden ja tarinoiden pariin – tiukin moralisti kai kutsuisi niitäkin jonkin sortin valheiksi.

Kun valheiden tarkoitusperiä tarpeeksi setvii, päätyy uuteen kysymykseen: Miten elää niin, ettei tarvitsisi valehdella muille tai itselleen? Niin, että tosi olisi tarua ihmeellisempää. Siinäpä haastetta meille jokaiselle.

Niin paljon kuin pidinkin Ulitskajan viisaan lämpimästä tavasta kertoa ja kyvystä nähdä ihmisten läpi, tavoittaa näiden hienovireisimmät motiivit ja valheiden leikkaussaumat, yhdestä olen kirjailijan kanssa eri mieltä. Esipuheessa hän väittää naisten valheiden poikkeavan jotenkin miesten valheista. Höpön höpön. Eiköhän kaunisteltavaa löydy ihan jokaisen elämästä, eikä siinä sukupuolella ole merkitystä.

Opiskelijan ja toimittajan välimailla kukkuva kirjafriikki vaihtaa faktan fiktioon aina, kun se on mahdollista.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme