Mainos
Mainos

Matti Rinne, Tohtori Brusiinin oikeusopillinen elämä

(Teos)

Humanistinen oikeusfilosofi salaisen poliisin päällikkönä

Kuten Matti Rinteen lyhyt mutta valaiseva elämäkerta osoittaa, Otto Brusiin oli etevä ja myös kansainvälistä tunnustusta saanut oikeusfilosofi ja Turun yliopiston yleisen oikeusopin professori, mutta suurelle yleisölle hän on tänään jokseenkin tuntematon. Sikäli kun hänet tunnetaan ei ole varmaa, onko selityksenä enemmän se, että hän sattuu olemaan kahden tunnetun tyttären isä – Miss Suomi Leena Brusiinin ja ministeri Kaarina Suonion – vai se, että hän toimi lyhyen aikaa sodan päätyttyä ns. punaisen Valpon päällikkönä. Sisäministeri Yrjö Leino sai Paasikiven hyväksymään hänen nimityksensä huhtikuusta 1945, mutta pesti päättyi hänen itse hakemaansa eroon jo seuraavan vuoden tammikuussa.

Pahamaineisen Valpon päällikkyys oli lyhyt komennus, mutta se leimasi Brusiinin monessa suhteessa pysyvästi ja oli hänelle itselleen traumaattinen kokemus. Mikään hänen aikaisemmassa henkilöhistoriassaan ei häntä tällaiseen tehtävään valmistanut. Hän oli syntynyt vuonna 1906 varakkaaseen kartanonomistajasukuun ja kuului nuorena opiskelijana hetken kokoomuksen nuoriin, mutta siirtyi 30-luvulle vasemmalle ja osallistui puolueisiin liittymättä monien ajan kansanrintamahenkisten kulttuurijärjestöjen toimintaan. Hän myös viihtyi pitkiä aikoja Ranskassa tutkimuksen ja kulttuuriharrastusten merkeissä. Hänen oikeustieteen väitöskirjansa hyväksyttiin Helsingin yliopistossa vuonna 1938 vasta poliittissävyisen kiistan jälkeen.

Sodan aikana hän toimi suojeluskuntien esikuntaan apulaisosastopäällikön tehtävään määrättynä sotilasvirkailijana. Jatkosodan päätyttyä kansandemokraatit, joihin hänellä oli kontakteja lähinnä 30-luvun kulttuuripiireistä, nimittivät hänet sodanaikaisen Natsi-Saksan kanssa läheisessä yhteistyössä toimineen Valpon toimia tutkineen komitean jäseneksi. Mitään muuta sen enempää poliittista taustaa kuin poliisialan kokemusta hänellä ei ollut kun hänet nimitettiin Valpon johtoon. Se mistä ja miten SKP:ssä päädyttiin juuri häneen kansandemokraattien ehdokkaana ja se, miksi hän virkaan suostui, jää myös Matti Rinteen kirjan lukemisen jälkeen arvoitukseksi.

Toisin kuin monet hänen alaisuuteensa palkatut, usein maanalaisesta poliittisesta toiminnasta ja vankilatuomioista poliisikokemuksensa saaneet kansandemokraatteihin tai SKP:hen kuuluneet uudet kasvot Brusiin oli korkeasti koulutettu ja sivistynyt mies, jota oli vaikea yhdistää mihinkään kumoukselliseen toimintasuunnitelmaan. Tosiasiassa hänen tehtävänään olikin toimia laitoksen hovikelpoisena kasvona ulospäin tilanteessa, jossa Valpon todellinen vallankäyttäjä oli laitokseen samaan aikaan nimitetty piinkova stalinisti ja SKP:n myöhempi puheenjohtaja Aimo Aaltonen.Yrjö Leino kirjoittaakin kasvojenpesumuistelmissaan miten Brusiin oli "varmasti luonteeltaan hienoimpia ja sivistyneimpiä valtiollisen poliisin päälliköitä Euroopassa" eikä "hänestä ollut mitään haittaa, kun Aimo Aaltonen vuoden 1945 aikana vaihtoi suuren osan Valpon henkilökuntaa".

Omissa julkaisemattomissa ja Rinteen siteeraamissa papereissaan Brusiin puolestaan pahoittelee, ettei pyytänyt eroa heti kun huomasi, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia toteuttaa yleviä suunnitelmiaan Aaltosen ja Leinon pyrkimysten varjossa. Luottamus kommunistien kanssa romahti lyhyen päällikkyyden jälkeen puolin ja toisin eikä oikeisto liioin osoittanut mitään armoa syyllistäessään myös Brusiinin kaikista punaisen Valpon omavaltaisuuksista. Kuitenkin Rinteen mukaan hän olisi säilyttänyt Paasikiven ja Kekkosen luottamuksen vielä niin, että hän jollain näiden kahden yhdessä väsäämällä hallituslistalla vuoden 1947 hallituskriisin aikana olisi esiintynyt sisäministeriehdokkaana.

Valpon kautensa jälkeen jossain määrin katkeroitunut Brusiin vetäytyi politiikasta ja etääntyi myös SKDL:stä ja omistautui oikeusfilosifian tutkimiseen. Valpo-kauden rasite oli esteenä laajemmalla tunnustukselle oikeustieteilijänä ja hänen töitään arvostettiinkin Rinteen mukaan selvästi enemmän ulkomailla kuin Suomessa. Vakinaisen professuurin hän sai vasta vuonna 1960 Turussa. Brusiin kuoli Turun yliopiston portailla vuonna 1973 vain kuukausi eläköitymisensä jälkeen. Silloin hän oli jo uuden radikaalin sukupolven nousun myötä uudelleen ryhtynyt myös osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan mm. liittymällä Demokraattisiin lakimiehiin.

Rinteen elämäkertateos on pienimuotoinen ja sympaattinen kunnianpalautus aikanaan vähän joka suunnassa paitsioon joutuneelle humanistiselle oikeusoppineelle. Lievänä tyylirikkona voi pitää sitä, että päähenkilö esiintyy koko kirjan läpi "Ottona", mutta ehkä tätäkin voi pitää merkkinä tasa-arvon lisääntymisestä, kun tähän asti historiallisissa kirjoituksissa etunimittely on ollut varattu lähinnä vain naisille.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme