Mainos
Mainos

Matti Ylönen: Mahti kukkarossa. Johdatus maailmanpankkiin ja IMF:ään

Arvio: Erkki Tuomioja

(Into)

Maailmanpankki ja IMF hakevat linjaansa

Olen itse aikoinani paneutunut ns. Bretton Woods instituutioiden – Maailmanpankin ja kansainvälisen valuuttararahaston IMF:n – rooliin ja vaikutukseen ja jotain niistä kirjoittanut, hyvin 60-lukulaisessa anti-imperialistisessä hengessä. Hyllysssäni on edelleen kahden aikanaan näkemyksiini vaikuttaneen vasemmistokirjailijan sellaiset teokset kuten Teresa Hayterin Aid as Imperialism (1971) ja Cheryl Payerin The IMF and the Third World (1974) ja The World Bank. A Critical Analysis (1982). Aikaa on kulunut näiden julkaisemisesta jo sen verran, ettei kumpikaan tekijä esiinny enää Matti Ylösen samoja teemoja ja organisaatioita käsittelevän kirjan kohtuullisen laajassa ja kattavassa lähdeluettelossa.

Taannoisina aikalaisarvioina Bretton Woods instituutioiden toiminnasta ne edelleenkin ovat käyttökelpoisia lähteitä, vaikka Matti Ylösen kaltaiset kriittisetkään tutkijat eivät enää käsittele pankkia ja rahastoa samanlaisina demoneina, joina ne vielä 1970-luvulla saattoivat näyttäytyä. Maailman muutokset eivät ole tapahtuneet jättämättä jälkiään näihinkin instituutioihin. Yhtä ne eivät kuitenkaan vielä ole muuttaneet, Maailmanpankin ja IMF:n vallankäytön rakenteita, jotka oleellisilta osiltaan ovat edelleen samanlaisia kuin millaisiksi ne Bretton Woodsin konferenssissa 1944 sovittiin. Vaikka äänivaltaa on pikkuisen tarkistettu uusien nousevien maiden hyväksi, on vaurailla teollisuusmailla edelleen selvä enemmistö ja Yhdysvalloilla yksinään yli 15 % IMF:n ja Maailmanpankin äänistä, joka antaa sille veto-oikeuden 85 %:n määräenemmistöllä tehtäviin päätöksiin. Samoin sovelletaan edelleen vanhaa yhteisymmärrystä siitä, että Maailmanpankin pääjohtajan nimittää Yhdysvallat ja IMF:n pääjohtaja tulee Euroopasta. Vaikka Yhdysvaltain ehdokas Maailmanpankin johtoon on nyt ensimmäistä kertaa saanut kaksi kilpailevaa ehdokasta kehitysmaista, tulee hän kuitenkin valituksi.

Bretton Woods -järjestelmän kaksi pääarkkitehtia olivat Yhdysvaltain valtiovarainministeriön kakkosmies Harry Dexter White ja Englantia valtiovarainministeriön asiantuntijana edustanut John Maynard Keynes. Heidän suunnitelmansa olisi merkinnyt eräänlaista globaalia keynesiläisyyttä toteuttavan järjestelmän luomista, mutta alkuperäiset ajatukset - mm. Keynesin ehdotus bancor'ksi ristitystä kansainvälisestä reservivaluutasta - vesitettiin ja luoduista järjestöistä tuli käytännössä sellaisia, että ne soveltuivat hyvin myös uusliberalistisen politiikan toteuttamiseen myöhempinä vuosikymmeninä.

Maailmanpankissa tietty käänne pois klassisista talousopeista sosiaalisempaan kehityspolitiikkaan tapahtui jo pääjohtajaksi vuonna 1968 tulleen Yhdysvaltain entisen puolustusministerin Robert McNamaran aikana. Hän piti koskettavia puheita maailman köyhyydestä ja yritti myös muuttaa pankin politiikan painopistettä köyhyyttä vähentäviin hankkeisiin. Hänen aikeensa olivat ehkä tuloksia paremmat, eivätkä ne jääneet kaikilta osin voimaan Reaganin kaudella nimitettyjen seuraajien aikana. Uusi linja, jota pankin pääekonomistina 80-luvulla toiminut Anne Krueger oli ajamassa sisään, sai myöhemmin nimen Washingtonin konsensus, jonka uusliberalistisia oppeja talouden vapauttamisesta, säätelyn purkamisesta, yksityistämisestä ja julkisen talouden alasajosta IMF ja Maailmanpankki yhteistuumin markkinoivat ja asettivat tukitoimiensa ja lainojensa ehdoiksi. Käänne hyvin toisenlaiseen suuntaan tapahtui taas 90-luvulla, kun pääjohtajaksi nimitettiin James Wolfensohn ja pääekonomistiksi Joseph Stiglitz.

Tänään Bretton Woods -instituutioiden linja hakee itseään koittaessaan sopeutua vuoden 2008 finanssikriisin jälkeiseen maailmaan ja ehkä siihenkin, etteivät ne enää ole samanlaisessa hallitsevassa monopoliasemassa kehitysrahoituksen ja velkakriisien hoidossa kuin aikaisemmin. Washingtonin konsensus on haudattu, mutta uuttakaan konsensusta ei vielä ole. Käytännössä on kuitenkin käynyt niin, että IMF on selvästi vähentänyt tukitoimiensa politiikan yksityiskohtiin menevää ehdollistamista ja nielee jo vaikkakin ehkä nikotellen sen, että monet sen asiakasvaltiot turvautuvat myös pääomaliikkeiden säätelyyn kriisitilanteissa. Näin esim. Islannissa, joka uhmasi IMF:n ensimmäisiä suosituksia ja jonka valintojen IMF on sittemmin tunnustanut olleen oikeita. IMF on myös nyt keskeisesti mukana euroalueen velkakriisin tukitoimissa ja edustaa siinä komissiota ja Olli Rehniä maltillisempaa linjaa huomauttaen, ettei kriisiä ratkaista yksin ylimitoiteuilla leikkauksilla vaan tarvitaan myös kasvua tukevia toimia jotta velkaantuneet maat selviäisivät taakastaan.

Painopiste Matti Ylösen kirjassa on Maailmanpankissa ja sen kehityspolitiikassa, jota hän arvioi kriittisesti uudistumisen ja muutoksen tunnistaen mutta myös sen toteutuksen ristiriitaisuuden todeten. Kaksi ja puolisatasivuinen kirja ei ole mikään syväanalyysi Bretton Woods instituutioista, mutta on sujuvasti kirjoitettu ja ajankohtainen perusjohdatus niiden historiaan ja toimintaan, jollaista aikaisemmin ei ole ollut suomenkielellä saatavissa.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme