Mainos
Mainos

Murharyhmän ex-pomo Rautaheimon kolumni: Auto rikoksentekovälineenä – lieventävä asianhaarako?

Joitakin viikkoja sitten luin Hesarista uutisen, jonka mukaan baarista ulos heitetty mies ajoi autolla toisen miehen päälle baarin edustalla Juuassa. Uutisen mukaan järjestyksenvalvojat olivat poistaneet 39-vuotiaan miehen ja hänen seurassaan olleen naisen ravintolasta. Mies oli käyttäytynyt varsin aggressiivisesti ja vastustanut poistamista siinä määrin voimakkaasti, että kaksi järjestyksenvalvojaa sai tilanteessa lieviä vammoja.

Ravintolasta poistamisen jälkeen mies otti auton ja ajoi sillä ravintolan edustalla olleen toisen miehen päälle. Ravintolan edustalla oli myös muita ihmisiä, jotka joutuivat väistämään autoa. Mies ja hänen seurassaan ollut nainen poistuivat tämän jälkeen paikalta, jääden myöhemmin kiinni Juuassa.

Auton alle jäänyt mies sai vammoja ja hänet toimitettiin Joensuuhun sairaalaan. Hänellä ei uutisen mukaan ollut hengenvaaraa. Poliisi tutkii tapausta muun muassa törkeänä pahoinpitelynä, pahoinpitelynä ja rattijuopumuksena.

Jäin hieman miettimään noita rikosnimikkeitä. Tapausta tarkemmin tuntematta, mutta pelkästään lehtiuutisen perusteella voisi kuvitella, että esitutkintaan olisi voitu lähteä hieman reilummillakin nimikkeillä. Ei tästä tapon yritys kyllä kovin kaukana ole.

Uutinen oli kirvoittanut jonkin verran myös lukijoitten kommentteja. Nehän yleensä heijastelevat ns. kansan syvien rivien näkemyksiä, ja ne olivat aika lailla samansuuntaisia.

Löysin vanhoista Murharyhmä-lehteen kirjoittamistani jutuista yhden samantyylisen esimerkin. Käytin siinä useiden pääkirjoitusteni lempiotsikkoa. Sen otsikon alla tuntui helpolta esittää kritiikkiä ja kummastella erilaisia oudoilta tuntuvia ilmiöitä. Vieläpä saattoi tuntea edustavansa "kansan syviä rivejä" ja samalla yleistä oikeustajua.

Museokadulla täräytettiin amerikanraudalla nakkikiskan jonoon

Kesällä 1997 oli eräänä yönä Helsingin Museokadulla sijaitsevalla nakkikioskilla pitkä jono nälkäisiä asiakkaita. Jonoon yritti etuilla humalainen nuorimies, ja tästä joku uskalsi hänelle huomauttaa, näyttäen mistä jono alkaa.

Tästä kimpaantuneena tämä huomautettu herra ilmoitti kaikkien kuullen: ”Kohta katsotaan kuka kenellekin huutelee.” Herra istahti vähän matkan päässä sijainneeseen suurikoiseen amerikanrautaansa, käynnisti moottorin, lähti liikkeelle ja ohjasi autonsa jalkakäytävälle. Hän kiihdytti voimakkaasti suoraan nakkikopilla olevaa ihmismassaa kohti ja ajoi päälle. Jotkut ehtivät hyppiä pois alta, mutta 5 ihmistä joutui auton ruhjomaksi. Heille tuli eriasteisia vammoja, luunmurtumia ja niin edelleen.

Humalainen nuoriherra kaahasi pakoon. Poliisipartio tavoitti hänet jonkin ajan kuluttua, ja syntyi takaa-ajo, joka päättyi Paciuksenkadulle. Mies törmäsi jalkakäytävän reunaan ja menetti autonsa hallinnan. Kun auto pysähtyi, mies yritti vielä juosten pakoon, mutta poliisi sai hänet kiinni. Puhallus ylitti törkeän rattijuopumuksen rajan.

Tapon yritys vaihtui pahoinpitelyksi

Ainakin meille poliiseille opetetussa oikeuskäytännössä pidetään tahallisuuden lievimpänä asteena ns. dolus eventualista, eli ”olisi pitänyt ymmärtää tai olisi pitänyt käsittää” jonkin seurauksen olevan varsin todennäköinen vaihtoehto.

Lähdimme siis esitutkinnassa selkeästi liikkeelle tapon yrityksistä. Meidän mielestämme oli selvää, että ajamalla suurikokoisella amerikanraudalla tahallaan ihmismassaan, varsin todennäköinen seuraus voi olla jopa kuolema. En ainakaan itse viitsisi kokeilla yhteenottoa auton kanssa.

Esitinpä sitten miestä vangittavaksi tapon yrityksistä epäiltynä. Pakkokeinotuomari oli samaa mieltä ja vangitsi miehen. Syyttäjä syytti tapon yrityksistä ja alioikeus tuomitsi miehen tapon yrityksistä useiksi vuosiksi vankeuteen.

Herra autoilija ja hänen avustajansa valittivat tietenkin hovioikeuteen. Hovioikeuden tuomarit katsoivat, että eihän tässä nyt sentään tapon yrityksistä voinut olla kyse ja alioikeuden tuomiokin oli aivan käsittämättömän kova. Se ei ollut linjassa yleisen tuomitsemiskäytännön kanssa.

Tässä oli hovinoikeuden mielestä kyse rattijuopumuksesta, törkeästä liikenteen vaarantamisesta ja pahoinpitelyistä. Tapon yrityksen tunnusmerkistö ei siis ollut heidän mielestään lähellekään toteutunut. Eikä auto tosin mikään kovin vaarallinen väline oikeastaan olekaan. Tuomio lyheni useilla vuosilla, eikä jäljelle jäänyt oikeastaan mitään.

Toki oikeuskäytännöstä löytyy esimerkkejä siitäkin, että autolla tahallisesti yliajetun ihmisen kuolema tai vammautuminen on todettu tahalliseksi henkirikokseksi, joko tapoksi tai murhaksi tai niiden yritykseksi. Harvemmin kuitenkin näin. Tahallisuuden raja on näyttäytynyt vaikeasti määriteltävänä.

Linjaratkaisua kaivataan edelleen

Auto esiintyy varsin usein väkivaltarikoksen tekovälineenä. Se vain sattuu huonosti soveltumaan esimerkiksi törkeän pahoinpitelyn tekovälineeksi. Pykälässä yhtenä tunnusmerkistönä näet todetaan, että "jos pahoinpitelyssä käytetään ampuma-tai teräasetta tai niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä". Auto ei siis rinnastu näihin välineisiin.

Eräs tunnusmerkistö puhuu erityisestä raakuudesta ja julmuudesta, mitä se sitten tarkoittaakaan. Eräs toinen tunnusmerkistö määrittelee sen, että pahoinpitelystä on aiheutunut vakava ruumiinvamma, hengenvaarallinen tila tai sairaus. Teon on lisäksi oltava kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kovin vaikeaa voi olla sovittaa ja tulkita tahallista autolla ihmisen päälle ajamista törkeäksi pahoinpitelyksi.

Tästä syystä tahallista autolla päälle ajamista pitäisikin mieluummin käsitellä tapon yrityksenä. Tietenkin uhrin kuollessa kyseessä olisi tappo. Tappoa käsittelevä rikoslain pykälä on paljon selkeämpi, "joka tappaa toisen, on tuomittava taposta". Yritys on rangaistava.

Autolla iskevät muutkin kuin terroristit

Vielä parikymmentä vuotta sitten emme olleet kokeneet yleistynyttä terrorismin muotoa eli autolla ihmismassaan ajamista. Nyt se alkaa olla hyvinkin yleinen terroristinen tekotapa. Yleensä silloin puhutaan murhista tai niiden yrityksistä. Teot ovat olleet varsin suunnitelmallisia.

Auto ei kuitenkaan ole pelkästään terroristien käyttämä väline, vaan sillä voi kuka tahansa ajaa tahallaan toisen päälle. Tätä ei aina ymmärretä. Ja koska kuolema voi olla varsin todennäköinen seuraamusvaihtoehto, on kai tahallisuuden lievin aste eli dolus eventualis silloin täyttynyt. Autolla on helppo tappaa ja jälkikäteen selittää tekoa ajoneuvon hallinnan menettämisellä: ”auto vaan ajautui”, ”se riistäytyi käsistä”, ”en voinut sille mitään”. Oliko auto siis ajautunut vai ajettiinko se?

Häilyvään ja joskus linjattomaan tuomitsemiskäytäntöön on syytä kohdistaa selkiyttämisvaatimuksia. Myös lainsäätäjä voisi varmaan pohtia, ovatko asiat näiltä osin kunnossa.

Vielä sananen Sipoon murhasta ja viestinnästä

Sipoossa sattui kesällä varsin poikkeuksellinen murhajuttu, jonka tutkintaa tietenkin seurasin suurella mielenkiinnolla mediasta. Lehtitietojen mukaan on selvinnyt, että teko oli kypsynyt 2,5 vuoden aikana, ja loppuvaiheessa uhria oli seurailtu kahden kuukauden ajan. Teko on kuvausten mukaan ollut varsin raaka ja julma. Se oli ollut suunnitelmallinen ja vakaasti harkittu.

Tällaisia juttuja ei meillä ole kovin monta vuodessa. Rikos selvisi pääasiallisesti jo puolentoista viikon kuluttua, kun tekijää oltiin ottamassa kiinni. Hän teki oman ratkaisunsa.

Tekijä ja uhri olivat toisilleen tuttuja, melko todennäköinen motiivi löytyi heidän keskinäisistä suhteistaan. Jälleen kerran tutkinta johti tulokseen seuraamalla rikoksen uhrin elämää. Uhrin kautta löytyi tekijä. Näin ainakin oletan tapahtuneen.

Poliisi pyysi tutkinnan alkuvaiheessa yleisöhavaintoja. Hieman ensin ihmettelin sitä, että uhrin nimeä ei kerrottu, mutta jälkeenpäin ajatellen poliisi taisi olla jo varsin hyvin jäljillä. Minulle tuntematon tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Mikko Minkkinen, ansaitsee ryhmänsä kanssa kehut ja kiitokset.

Erityisen suuren kiitoksen ansaitsee Minkkisen tiedottaminen kyseisestä rikoksesta. Hän avasi varsin nopeasti julkisuuteen juuri sen, mitä pystyi tutkintaa vaarantamatta tekemään. Hän katkaisi varmaan aikamoisen huhumyllyvyyhdin, joka näytti jo nostavan mediassakin päätään. Juuri tällaisissa jutuissa, jossa tekijä kuolee ja asia hautautuu poliisin arkistoon, on suoranainen velvollisuus panna julkisuudessa piste tapahtumalle.

”Tutkinnallisista syistä en voi kertoa”

Viime vuosina poliisi on omaksunut varsin niukan tiedottamislinjan ja se on valitettavasti johtanut siihen, että huhut ja erilaiset ”murhainfot” revittelevät joskus aivan järjettömiä juttuja. Ei poliisin aina todellakaan tarvitse verhoutua omaksumaansa vastaustyyliin medialle: ”Tutkinnallisista syistä en voi kertoa.”

Aika usein ne ”tutkinnalliset syyt” ovat vain tapa vastata. Toimittajasta pääsee muka helpommin eroon. Ei kyllä pääse, ja tutkivat toimittajat lähtevät liikkeelle tavalla taikka toisella. Tutkintaa vaarantamatta tehty tiedote on lopultakin paljon yksinkertaisempi ratkaisu.

Seuraavassa jutussa taidankin muistella muutamia rikostiedottamiseen liittyneitä muistoja ja kaivaa esiin joitakin mediakriittisiä kirjoitelmiani.

Juha Rautaheimo on entinen rikosylikomisario. Hän kirjoittaa kerran kuussa rikos- ja oikeusaiheista MTV.fi:hin. 

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme