Mainos
Mainos

Niilo Koljonen: Suomalainen vankileiriraportti

(toimittanut Erkki Vettenniemi)

(Teos 2011)

Minkälainen on maa, jossa tuomarit saavat palkkaansa bonusta vakoilusyytteiden läpimenosta? Minkälainen on maa, jossa syytteiden selvittämiseen käytetään kidutuksen koko arsenaalia - esimerkiksi kaasu- eli häkäkoppia, kiristettäviä pakkopaitoja tai ns. rottakoppeja?

Kun Neuvostoliitto avautui 80-luvun lopussa, alkoivat ihmiset perestroikan ja glasnostin myötä kertoa kauhukokemuksistaan maan vankileireiltä. Suomen kielellä näitä tarinoita löytyi erityisesti Neuvosto-Karjalassa ilmestyneestä Punalippu-lehdestä, joka sittemmin muutti nimensä Careliaksi. Raportteja kirjoitettiin toki jo aiemmin. Kuuluisin vankileiriraportti on 1970-luvulla julkaistu Solzhenitsynin Vankileirien saaristo. Myös esimerkiksi virolainen kirjailija Jaan Kross kertoo leirikokemuksistaan omaelämänkerrassaan.

Itsekin luin noita järkyttäviä mutta samanlaisuudessaan jollakin tapaa puuduttavia kertomuksia todella paljon. Yhteistä kaikille tarinoille oli eloonjäämiskamppailu: leireillä oli paljon sadistisia vartijoita, ruokaa oli liian vähän ja työmäärä käsittämätön.

Nyt julkaistu suomalaisen Niilo Koljosen tarina on paljolti samanlainen kuin 80- ja 90-luvulla julkaistut kertomukset. Poikkeukselliseksi tarinan tekee se, että se on kirjoitettu jo 50-luvulla ja tarkoitettu tuolloin myös julkaistavaksi. Koljonen ei kerro vain omista kokemuksistaan, vaan hän selvitti myös parinkymmenen muun suomalaisen leirikokemuksia ja teki käsikirjoituksestaan eräänlaisen tutkimuksen. Poliittinen tilanne esti kuitenkin tämän autenttisen selvityksen julkaisun, sillä suojelupoliisi takavarikoi käsikirjoituksen ja epäili miestä maanpetturuudesta. Niinpä kirja joutui odottamaan julkaisua tähän vuoteen saakka.

Niilo Koljonen lähti ystävänsä kanssa elokuussa 1945 katsomaan rajan taakse jääneitä kotiseutujaan. Alta parikymppiset nuorukaiset eivät pitkälle päässeet vaan jäivät jo raja-alueella kiinni. Onneton seikkailu johti Koljosen viiden vuoden leirikokemuksiin Neuvostoliitossa ennen kuin hän pääsi takaisin Suomeen.

Koljonen kertoo asiantuntevan oloisesti Neuvostoliiton leirijärjestelmän eli Gulagin taustat ja keskeisen sisällön. Nykyihmiselle kirjassa on ehkäpä puuduttavankin yksityiskohtaisia tietoja leirien sijainnista ja arvailuja leirijärjestelmän suuruudesta. Kirjan toimittaja Erkki Vettenniemi on kuitenkin lisännyt kirjan loppuun laajan kommentaariosuuden, joten lukija pääsee hyvin perille siitä, mitä nykytutkimus tietää leirijärjestelmästä ja sen suuruudesta. Kommentaareja kannattaakin lukea samalla kun lukee varsinaista leipätekstiä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on esimerkiksi kysymys leirijärjestelmän taloudellisesta järkevyydestä. Koljonen antaa ymmärtää, että leirijärjestelmä lienee ollut lähes välttämätön orjatyön muoto köyhän maan nostamisessa jaloilleen. Kommentaaria kirjoittanut Vettenniemi puolestaan kertoo, että kokonaisuudessaan leirijärjestelmästä tuli Neuvostoliitolle taloudellinen taakka ja leiriverkostoa johtanut Lavrenti Berija ryhtyi heti Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 ajamaan Gulagia alas juuri taloudellisten syiden takia.

Niille lukijoille, jotka eivät ole aiemmin tutustuneet Gulag-maailmaan, kiinnostavinta on tietenkin itse leirielämä- ja kuulustelukuvaukset. Ne ovat sanalla sanoen järkyttäviä. Koljonen kuitenkin kertoo ihmisarvoa alentavista käytännöistä melkeinpä antropologin tavoin ottamatta liikaa kantaa yksityiskohtiin. Tämän kirjan luettuaan voi jälleen kerran ihmetellä, kuinka tällaista järjestelmää pystyttiin ylläpitämään niinkin kauan. Kamalinta on ehkä se, että vastaavanlaisia järjestelmiä ja käytäntöjä on edelleen ympäri maapalloa.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme