Mainos
Mainos

Olli Lehto: Perhosten värittämä maailmani

(Otava)

”Se olisi vaatinut poikkeuksellista oma-aloitteisuutta, koska soveliaat seudut ovat kaukana paikoista, missä on yliopistoja ja tehdään matemaattista tutkimustyötä.” Olli Lehdon ”se” on perhoskokoelman kartuttaminen, tässä erityisessä viittauksessa apolloperhoskokoelman laajentaminen pitkin ja poikin aasialaisia vuorijonoja.

Huippumatemaatikko perhoshaavi kädessä synnyttää mielikuvia kedoilla kirmaavasta sketsihahmosta. Kedoilla Lehto on pitkän elämänsä (s.1925) aikana ehtinyt viipottaa, mutta paljon myös muissa perhosmaastoissa maailman eri kolkilla. Kolumbiasta ja Japanista Venäjälle ja Etelä-Afrikkaan häntä vei konferensseineen, opettajantoimineen ja luottamustehtävineen matematiikka, jonka saralla nykyinen akateemikko on varsinaisen elämäntyönsä tehnyt. Matemaatikon perhosmatkojen nollapiste on kuitenkin Sammatti, lapsuuden ja aikuisiän kesien mansikkapaikka.

Perhospiru varsinaisesti näykkäisi Lehtoa 1966, jolloin hän sai päähänsä ottaa haavin mukaan työmatkoilleen ulkomaille. Keräily hiipui 1990-luvulla mm. harrastuksen nostattamien eettisten kysymysten myötä (mitä olisin suonut Lehdon käsittelevän hieman syvemminkin). Nyt hänen mittava kokoelmansa, 945 eri lajin päiväperhosta ja yli 4000 yksilöä, on Helsingin yliopiston luonnontieteellisessä keskusmuseossa.

Perhosten värittämä maailma on kirja perhosista ja matkoista. Sitä lukiessa mielikuvat hupaisasta sketsihahmosta katoavat äkkiä. Lehto on perhosten ja niiden elinympäristöjen kuvauksissaan akateemisen täsmällinen, siivekkäiden latinankielisten nimien etymologioiden valottamista myöten. Mukana on kuvaliite osasta Lehdon pyydystämistä perhosista. Jotkut niistä ovat mykistävän kauniita ja/tai koreita.

Kirja on myös hillitty ja huumorintajuinen kuvaus intohimoisesta harrastuksesta. Sillä kuinka kukaan viitsisi raahata mukanaan paitsi haavia, myös säilytysvälineitä, perhoskirjoja sekä muita tykötarpeita, ja livahtaa vaikka kokoustauoilla lähimaastoon perhosbongaukselle, jos sitä ei saisi tehdä vapaaehtoisesti. (Matemaatikkojen konferenssit eivät välttämättä ole yhtään sen riehakkaampia kuin muillakaan aloilla, joten ulkoilu virkistää monin tavoin.)

Toiset kollegat äimistelivät Lehdon keräilyviettiä, , joku saattoi ihmetellä, että mihin se funktioteoreetikko ehti kadota, ja toiset olivat samanlaisia perhosfriikkejä. Välillä keräilyolosuhteet olivat melkoista luksusta, toisinaan haavi sai vain ulkoilua kun tarjonta oli vähäistä.

”Monien muiden maahanmuuttajien tavoin se (naurisperhonen) viihtyi hyvin Amerikassa…”, kuvastaa Lehdon harjoittamaa vähäeleistä mutta elämänmakuista huumoria ja rivien välistä pilkistävää laajakatseista kohtaamista maailman kanssa. Jonkun mielestä Lehdon tyyli voi maistua puisevalta, minä pidin siitä.

Kirja on myös nostalgiatrippi. Luku 8929 on kilometrimäärä, jonka Lehto perheineen ajoi Clevelandista Panama Cityyn. Matkalla tietysti mentiin perhosten(kin) perässä. Välillä auto koki kovia, mutta menosta puuttui hoppu ja päätäpahkaisuus.

Tätä nykyä automatka Meksikon ja Keski-Amerikan halki lienee huomattavasti vaarallisempaa kuin tuolloin vuonna 1972, jolloin öljykriisi sekä ”kallis” bensakin olivat vasta tulevaisuutta, eikä huumekauppa jengeineen ja kartelleineen rehottanut. Oliko silloin, vain 40 vuotta sitten, elämä ja matkaaminen niin paljon kiireettömämpää ja turvallisempaa, siitä huolimatta että heidän autoonsa murtauduttiin ainakin kerran?

Lehto on mennyt perhosten perässä Amazonasilta Alpeille. Kokoelmaan korkeimmalla merenpinnasta haavitetut perhoset liihottivat 3100 metrissä Sveitsissä. Lehto mainitsee muuttuneiden ympäristöolojen vaikutuksen perhosiin. Tematiikasta enemmän kiinnostuneen kannattaa perehtyä vaikkapa Lehdon mainitseman ekologin Ilkka Hanskin populaariin tuotantoon, esimerkiksi kirjassa Viestejä saarilta. Miksi luonnon monimuotoisuus hupenee? (Gaudeamus).

”Se (amiraaliperhonen) on antanut aihetta panteistiseen mietiskelyyni: kuka suunnittelee perhosten siivet, jotka kuvioiltaan ja väreiltään voivat olla hyvin erilaisia mutta joita ihmiset varsin yksimielisesti pitävät taiteellisina mestariluomuksina. Sääteleekö luonto makuamme?” Kiehtova kysymys, varsinkin näin syksyn tultua. Ensi kesään mennessä ehtii mietiskellä yhtä jos toista perhosen siivistä, ja katsella niitä toisin silmin, ainakin kaltaiseni kaupunkilainen perhosmaallikko.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme