Mainos
Mainos

Omaiset pettyivät Imatran ampujan tuomioon: ”Murhaaja sai oikeutta, mutta emme me – miksi kukaan ei vaadi kireämpiä aselakeja, kun suomalainen mies ampuu?”

Imatran ampumisessa viime joulukuussa omaisensa menettäneet Kaisa Juntunen ja Jukka Leminen pettyivät Etelä-Karjalan käräjäoikeuden tiistaina antamaan tuomioon.

Oikeus katsoi 24-vuotiaan Jori Lasosen syylliseksi kolmeen murhaan, mutta syyntakeettomana hänet jätettiin rangaistukseen tuomitsematta. Hänet passitettiin pakkohoitoon Vanhan Vaasan sairaalaan.

Siitä omaiset ovat tyytyväisiä, että oikeus katsoi teot murhiksi, mutta muu ei heitä tyydytä. Esimerkiksi se ihmetyttää heitä, miksi oikeus ei katsonut Lasosen aiheuttaneen yleistä vaaraa, vaikka hän ampui metsästyskiväärillä keskustan kävelykadulla vilkkaaseen pikkujouluaikaan.

– Murhaaja sai oikeutta, mutta emme me. Meille määrättiin kärsimyskorvauksia, mutta niitä emme tule koskaan saamaan. Saamme vain hautajaiskulut. Oikeus hylkäsi muut korvausvaatimuksemme, kuten elatuskulut lapsille, vaimonsa Anne Vihavaisen ammuskelussa menettänyt Leminen sanoo.

Leminen aikoo valittaa päätöksestä hovioikeuteen.

Hän ei itse pystynyt tulemaan paikalle käräjäoikeuteen, mutta hänen ja Vihavaisen yhteiset lapset, 18-vuotias poika ja 20-vuotias tyttö, olivat istunnossa.

– Olin tyytyväinen, että en tullut. En jaksa vihata murhaajaa, vaan niitä syitä, jotka johtivat tähän tekoon. Hänet oli tuomittu aikaisemmin väkivallanteosta ja normaalisti tällaisella ihmisellä ei pitäisi olla pääsyä aseisiin. Hän asui vanhempiensa talossa, jossa oli aseita asekaapissa. Mielestäni se on vähintäänkin törkeää huolimattomuutta heiltä, Leminen sanoo.

Lasosen isä omisti ampumisissa käytetyn hirvikiväärin, mutta isää ei epäilty mistään rikoksesta murhatutkinnan aikana.

Ampujan käytös kylmäsi

Kaisa Juntuselta kuoli ammuskelussa 36-vuotias pikkusisko Katri Ikävalko. Juntunen oli oikeudessa kuulemassa, kun Lasoselle luettiin syytteet ja tuomio.

– Minua pelotti ihan hirveästi mennä oikeuteen ja nähdä ampuja. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tuollainen reppana, ei hän ollutkaan pelottava. Mutta hänen katseensa oli tyhjä ja tuntui pahalta, kun hän tuijotti meitä omaisia.

– Oli hyvä, että oikeus antoi tuomion heti samana päivänä. Mutta se kylmäsi, kun tekijä hymyili tyytyväisenä sen kuullessaan. Hän sai mitä halusi, koska hänhän oli aiemmin ilmoittanut ampumisen syyksi sen, että hän halusi päästä hoitoon, Juntunen sanoo.

Oikeudessa omaisille oli erittäin vaikeaa kuunnella, kun syyttäjä kuvaili tekoja. Ampumiset tapahtuivat nopeasti ja lähietäisyydeltä, ja uhrit kuolivat lähes välittömästi.

Ampumisessa kuoli Ikävalkon ja Vihavaisen lisäksi Imatran kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Tiina Wilén-Jäppinen. Ikävalko ja Vihavainen työskentelivät molemmat paikallislehti Uutisvuoksessa.

Juntunen ja Ikävalko olivat paitsi siskoja myös kollegoita Uutisvuoksen ja Etelä-Saimaan yhteistoimituksessa. Juntunen työskentelee toimittajana Lappeenrannassa, Ikävalko oli töissä enimmäkseen Imatralla.

Haavat revittiin auki

Oikeudenkäynnin myötä joulukuun tapahtumat palasivat jälleen elävästi omaisten mieleen.

– Kaikki revittiin taas auki. Minulla alkoi vapina ja tietynlainen sokki jo pari viikkoa ennen oikeudenkäyntiä. Sisäinen tärinä palasi, Juntunen kertoo.

Juntunen pettyi Lemisen tavoin oikeuden määräämiin korvauksiin omaisille, mutta hän ei aio valittaa niistä.

Uhrien lapsille määrättiin kärsimyskorvauksia 15 000 euroa, puolisoille 11 000 euroa ja esimerkiksi Ikävalkon siskolle ja äidille 8000 euroa. Yhteensä tekijälle määrätyt kärsimyskorvaukset nousevat yli 100 000 euron.

– Raha ei millään tavalla korvaa meidän menetystämme emmekä me saa rakkaitamme takaisin, mutta se on ainoa laillinen keino näyttää kärsimyksemme tekijälle. Emme tosin saa noista summista senttiäkään, kun Valtiokonttori ei niitä korvaa, Juntunen sanoo.

Valtiokonttori maksoi aiemmin edes osan omaisten korvauksista, mutta vuoden 2006 lakimuutoksen jälkeen korvauksia ei ole voinut hakea enää sieltäkään. Nykyään kaikki korvaukset ovat tekijän vastuulla, mutta he ovat lähes aina varattomia.

Television katselu loppui

Omaisille aika ampumisten jälkeen on ollut äärettömän raskasta. Tapahtunut on heidän mielessään päivittäin.

– Koko ajan se on läsnä, jokaisessa hetkessä. Tässä on pitkä tie vielä edessä ennen kuin oma olo normalisoituu, Juntunen sanoo.

– Suru on olemassa jatkuvasti. Ainoa paikka missä pärjään on työ. Siellä saa vähän ajatuksia muualle. Kotona minun on erittäin vaikea olla, leskeksi jäänyt Leminen sanoo.

Poika asuu vielä Lemisen kanssa, mutta kotiin jäi iso aukko vaimon kuoltua. Lapsille menetys on myös ollut äärettömän raskas.

Leminen ehti olla vaimonsa kanssa yhdessä vajaat 30 vuotta.

– Katsoimme Annen kanssa paljon televisiota yhdessä, mutta hänen kuolemansa jälkeen en ole pystynyt enää televisiota katsomaan.

Juntuselle puolestaan töissä oleminen on erityisen vaikeaa, koska sisko oli samalla työpaikalla. Juntunen jäi sairauslomalle heti tapahtuneen jälkeen ja palasi töihin tammikuussa. Nyt oikeudenkäynnin aikaan hänen oli taas jäätävä hetkeksi töistä pois.

– Katri on tosi vahvasti läsnä työpaikalla. Hänen nimensä ja kuvansa putkahtaa jatkuvasti silmille.

Kaikilla ammuskelun uhreilla oli lapsia. Ikävalkon lapset ovat vielä alaikäisiä: 5-, 9- ja 13-vuotiaita. Muiden uhrien lapset ovat jo täysi-ikäisiä.

Juntunen on ollut paljon siskonsa perheen tukena.

– Lapset kaipaavat edelleen jatkuvasti äitiään. Tässä on joutunut puhumaan aika raadollisista asioista, kun lapset kyselevät kaikesta. He tietävät mitä on tapahtunut. Se oli ammattilaisten neuvo meille, että lapsille on kerrottava rehellisesti kaikesta.

Mielenterveyshoito huolettaa

Ampumisten jälkeen omaiset perustivat yhdistyksen rakkaidensa muistolle. He halusivat, että uhrit muistettaisiin, ei tappajaa.

Valon vuoksi – Annen, Katrin ja Tiinan muisto -yhdistys on tarjonnut ennen kaikkea vertaistukea, mutta sen tarkoitus on myös vaikuttaa siihen, että mielenterveyshoito Suomessa paranisi.

– Mielenterveyshoitoa on ajettu jatkuvasti alas ja apua tarvitsevat ihmiset on hylätty kadulle. Pakkohoito on nykyään käytännössä mahdotonta, vaikka se voisi ehkäistä tällaisia tekoja, Leminen ja Juntunen surevat.

Turun terrori-isku toi omaisille pintaan omat tunteet viime joulukuulta.

– Myötätuntomme on omaisten puolella. Tiedämme mitä siellä käydään läpi. Ihmetyttää miksi poliitikot nyt vaativat kaikenlaista, mutta silloin kun suomalainen mies ampuu kadulla monta ihmistä, niin kukaan ei meuhaa pakkohoidon tai hoitopaikkojen puolesta tai vaadi aselakeja kiristettäviksi, Juntunen ihmettelee.

Siitä omaiset ovat kiitollisia, että heille on tarjottu paljon apua tragedian jälkeen.

– Poliisit tulivat kertomaan suruviestin kotiini, ja heti perään paikalle tuli vapaaehtoisia auttajia. Minua ei jätetty yksin ja apua on tarjottu sen jälkeenkin. Kriisiryhmän kanssa kokoonnuimme monta kertaa, Leminen kiittelee.

Juntunenkin käy yhä terapiassa.

– Se on omasta halusta kiinni ottaako apua vastaan. Sitä on onneksi ollut hyvin tarjolla ja se on ollut todella tarpeellista. Minun pitää edelleen puhua uudestaan ja uudestaan tapahtumat läpi.

Hirvein joulu ikinä

Tuleva syksy ja joulun aika pelottaa omaisia. Joulukuun 4. päivä ampumisesta tulee kuluneeksi vuosi.

– Viime joulu oli hirvittävin ikinä. Anne ja Tiina haudattiin ennen joulua ja Katri uudenvuodenaattona. Olen miettinyt miten selviän tästä syksystä, mutta olen yrittänyt keksiä etukäteen jotain kivoja juttuja, Juntunen sanoo.

Omaiset eivät voi sille mitään, että ampumistapaus herättää heissä edelleen vihaa.

– Olen miettinyt, että läheisen kuolema olisi helpompi käsitellä, jos se tapahtuisi vaikkapa liikenneonnettomuudessa eikä tällaisena järjettömyytenä, Juntunen sanoo.

– Yritin aluksi ajatella, että tämä oli luonnonvoima, jolle ei voinut mitään. Kuvittelin, että kaveri kajahti ja murtautui jonkun asekaappiin. Mutta kun minulle selvisi, että se olikin hänen isänsä ase, niin se herätti vihaa, Leminen sanoo.

Päällimmäisenä omaisten mielissä on kuitenkin hyvät ja lämpimät muistot rakkaistaan.

– Anne oli iloinen, puhelias ja avoin. Hänellä ei ollut salaisuuksia. Anne oli toimittajana sitä mieltä, että ihmisillä on oikeus tietää asioista. Ihastuin aikanaan moneen asiaan Annessa, Leminen muistelee.

Juntunen oli 11-vuotias, kun hänen pikkusiskonsa Katri syntyi.

– Minulla on muistoja hänestä niin pitkältä ajalta, kun hän oli vauvana potkupuvuissa. Suhtauduin Katriin suojelevaisesti, vaikka hän oli meistä huolehtivaisempi ihminen. Hän ei ollut mikään rämäpää. Katriin oli helppo tutustua, koska hän jutteli aina kaikille.

Kommentoi

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.

MTV käyttää palveluissaan evästeitä tarjotakseen paremman käyttökokemuksen. Pyydämme sinua perehtymään uudistuneeseen tietosuoja- ja evästekäytäntöömme, joka on saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/tietosuoja.

Hyvä asiakkaamme, tarjotaksemme teille entistä parempaa palvelua olemme päivittäneet MTV:n palveluiden käyttöehtoja. Voitte perehtyä ehtoihin, jotka ovat saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/kayttoehdot