Mainos
Mainos

Raakel Lignellin kolumni: Elämän odotushuoneessa – "Yhtäkkiä en tiedäkään, mitä tekisin kaikella tällä ajalla"

Elämässä tulee vastaan siirtymävaiheita, voisi puhua siirtymäriiteistä. Tyypillisiä sellaisia ovat esimerkiksi konfirmaatio, vanhojen tanssit, lakkiaiset, polttarit, häät ja lopulta hautajaiset. Niihin liittyy yksilön sosiaalisen aseman muutos. On liittymisriittejä, irtautumisriittejä ja vaihderiittejä, kirjoittaa Raakel Lignell kolumnissaan.

Menneinä aikoina maailma ja sen mysteerit käsiteltiin yhdessä riittien kautta. Nykyään seremoniat ovat usein vain näennäinen hauska perinne, jolla ei ole varsinaisesti tekemistä ihmisen valintojen, kasvun ja kipuilun kanssa.

Näiden sosiaalisesti tunnustettujen seremonioiden lisäksi tulee vaiheita, joissa tuntuu, kuin olisi eteisessä, eikä oikein tietäisi, minkä oven avaisi. Jos ovia edes on näkösällä.

Suojakerros oheni vaihe vaiheelta

Juuri nyt olen yhdessä näistä eteisistä: lapset ovat lentäneet pesästä, työkuviot ovat menossa uusiksi, kotona puoliso ja koirat. Yhtäkkiä en tiedäkään, mitä tekisin kaikella tällä ajalla. Omalla ajalla, josta hetkittäin haaveilin suurperheen pyörityksen lomassa.

Rakastuminen ja intensiivinen perhe-elämä antoi immuniteetin kaikkea uhkaavaa vastaan, kuin henkisen märkäpuvun, joka suojaa kylmältä, vaikka missä räpiköisi.

Suojakerros oheni vaihe vaiheelta: kun lapset menivät kouluun, kun kuopuskin siirtyi pienen kyläkoulun turvasatamasta yläkouluun, kun lapset yksi toisensa perään saivat valkolakin ja muuttivat omilleen, kun toivotut opiskelupaikat aukenivat, kun täydellinen nyytti teki minusta isoäidin.

Nämä elämän käännekohdat ovat siirtymäriittejä, ilon ja riemun juhlia, mutta myös haikeaa luopumista kun havahtuu tajuamaan, että vastahan itse olin tuossa vaiheessa.

Elämä taaksepäin on kuin yksi hujaus

Lapsuuteni kesät näyttäytyvät muistoissani kuin vanhat värikuvat, vähän retrosti ylivalotettuina ja kellertävinä: mökkisaaressa aurinko paistoi aina, järvivesi oli kuin linnunmaitoa, marjat olivat makoisia, kalaa nousi onkimalla ja matot kirkastuivat laituripyykillä.

Kun pintaa vähän raaputtaa, muistan tietyn seisahtuneisuuden tunteen. Kesäloman alkaessa pieni sydän täyttyi hetken vapauden ja odotuksen tunteesta.

Mitä kaikkea kesälomalla voisikin tehdä ja mitä jännää voisi tapahtua? Todellisuudessa juurikaan mitään ei tapahtunut, mutta sen odottamisen tunnen edelleen.

Syksy tuli aina ja pyöräytti käyntiin uuden kauden ja vuosien karttuessa uudet kehitysvaiheet. Niin tulee nykyisenkin vaiheeni jälkeen. Mutta kun tajuaa olevansa oman elämänsä loppukesässä, haluaa pysähtyä tuntemaan tämän pysähtyneisyyden ja raukeuden joka solullaan.

Seuraava vaihe todennäköisesti vaatii taas uudenlaista riehakkuutta, ponnistelua ja löytämistä. Siksi en hätäile seuraavan oven avaamista. En ole vielä ovea näkevinänikään, suljen silmät ja kuuntelen linnunlaulua ja kuulostelen elämän suurta mysteeriä.

Kävisikö niin myös elämäni syksyssä?

Syksy on aina ollut energisintä aikaa elämässäni. Kävisikö niin myös elämäni syksyssä? Ikäkriisit, kipuilut ja kolotukset tulevat ja menevät, elämän välivaiheet ja siirtymät saapuvat välillä kutsumatta, välillä itse valiten, mutta yhtäkaikki ne kuuluvat elämään.

Suurperheen arjen rihmoja riisuessa koen olevani huokoinen ja suojaa vailla. Koen jopa avuttomuutta. Huomaan odottavani jotain tapahtuvaksi, kuten lapsuuteni kesinä. Onneksi katseen voi myös kohdistaa vierelle, toiseen ihmiseen, eksyä ja odotella yhdessä. 

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme