Mainos
Mainos

Sakari Sippola oli jatkosodassa jo 16-vuotiaana: Vaikeni luodista jalassaan, jotta toverit eivät pakenisi venäläishyökkäystä

Kun Sakari Sippola oli 16-vuotias, hän ei miettinyt, mitä puuhaisi kaveriensa kanssa viikonloppuna. Sippola ilmoittautui ystävineen jatkosotaan kesällä 1941.

– Menimme Seinäjoen sotilaspiiriin ja ilmoitimme, että haluamme lähteä rintamalle, Sippola, 91, kertoo MTV Uutisten haastattelussa.

Sotainto oli jatkosodan alussa korkealla. Neuvostoliiton talvisodassa valtaamat alueet haluttiin takaisin, jopa korkojen kera.

Sakari Sippola

Hallintoneuvos, korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) oikeusneuvos 1976–1995

Sotaveteraaniliiton valtuuston puheenjohtaja vuodesta 2012

Vapaaehtoisena jatkosotaan 16-vuotiaana vuonna 1941, mm. kenttävartiossa

Varsinaiseen sotapalvelukseen 1943

Osallistui mm. Talin ratkaisutaisteluihin panssarijääkärinä kesällä 1944

Haavoittui Vuosalmen taistelussa 12. heinäkuuta 1944

Sippola tovereineen ei päässyt kuitenkaan vielä etulinjaan, vaan toimi alkutalveen asti muun muassa kenttävartiossa. Kun Suomen armeija eteni Karjalan kannaksella vanhoille rajoilleen marras-joulukuussa, alkoi asemasotavaihe. Kaikki alle 18-vuotiaat kotiutettiin takaisin koulun penkille.

Oheisella videolla Sippola kertoo, mikä oli kuolemaa suurempi pelko rintamalla.

Sotamenestys ei kuitenkaan kantanut. Kun Saksan haave voitosta hyytyi Stalingradiin ja Leningradinkin (nyk. Pietari) piiritys loppui, rintamalle tarvittiin kosolti miehiä lisää. Näin vuonna 1925 syntynyt Sippolakin kutsuttiin palvelukseen maaliskuussa 1943.

Sippola sai koulutuksen panssarijääkäriksi.

– Kiersimme polkupyörillä Karjalan kannasta joka puolelle. Meitähän ei käytetty puolustamiseen vaan aina vastaiskuja tekemään. Aina siellä missä oli vaikeuksia, niin polkupyörillä ja hyökkäysvaunuilla oli helppo siirtyä toisin kuin marssijoilla.


Kuukauden rytäkkä

19-vuotiaan Sippolan kohdalla sota kulminoitui reilun kuukauden ajanjaksoon kesällä 1944. Kun venäläisten suurhyökkäys alkoi 9. ja 10. heinäkuuta, Sippolan pataljoonaa ei oltu lähettää vieläkään rintamalle.

– Meitä oli kolme samanikäistä korpraalia Viipurin rintamaoppikoulusta, jotka kävivät erikseen sanomassa, että vaikka meiltä ei lähde nyt joukkoja rintamalle, niin me haluamme lähteä ainakin. Kapteeni, komppanian päällikkö, oli siviilissä kansakoulun opettaja. Hän oli tottunut käsittelemään nuoria, ja sanoi: ”Älkää pojat kiirehtikö, kyllä te ehditte sinne vielä mukaan”.

Opettaja ei vielä tuolloin tiennyt, millainen miespula rintamalla oli.

– Jo pari tuntia myöhemmin hän kutsui minut yksin luokseen ja sanoi, että tunnin kuluttua pataljoonasta pitäisi lähteä 200 miestä rintamalle ja pyysi minua kokoamaan vapaaehtoiset.

Kieltäytyjiä oli vain yksi, nuori mies käsi kipsissä.

"Aivan typerä hyökkäys"

Nuoruuden innolla Sippola tovereineen lähti tulta päin.

– Näin jälkikäteen ajatellen lähdimme aivan typerään hyökkäykseen.

Sippola puhuu Kuuterselän taistelusta 14.–15. kesäkuuta 1944, jossa Suomi kärsivät etenkin vetäytymisvaiheessa isoja miestappioita. Sippolan pataljoonan oli tarkoitus vain varmistaa rintaman tilanne ennen kolmen muun suomalaispataljoonan hyökkäystä, mutta toisin kävi.

– Venäläisten menettämät kenttälinnoitetut asemat ovat muutaman sadan metrin päässä, niin komppanian päällikkö sanoi, että otetaan ne asemat takaisin ennen hyökkäystä. Kun juostiin, niin yhtäkkiä siinä oli hyökkäysvaunuja rivissä 10-20. Ne heti laskivat piiput, ja siinä minunkin vierestä kaatui heti.

Kun Sippola uskalsi nousta ylös, joukkueenjohtaja kannusti eteenpäin nopeasti, sillä muut olivat vetäytyneet. Edes haavoittuneita ei otettu mukaan, niistä pitivät joukkueenjohtajan mukaan huolen tulevat hyökkäävät suomalaispataljoonat.

– Pääsimme niihin juoksuhautoihin eikä meillä ollut siellä mitään hätää.

Mutta kuten niin usein käy, vihollinen oli päässyt läpi rintaman toisella laidalla. Siksi myös vaivalla valloitetuista asemista oli vetäydyttävä, ettei ryhmä jäisi saarroksiin.

Viipuri menetettiin vauhdilla

Vetäytyminen kulki Viipurin läpi 20. kesäkuuta.

– Pysähdyimme Torkkelinpuistoon miettimään, mihin suuntaan jatkamme. Ei ollut mitään merkkejä, että Viipuri menetettäisiin vielä saman päivän aikana.

Sippolan pataljoona ajoi Viipurin linnan viereistä siltaa ja Suomen lippu liehui tornissa. Ryhmä majoittui taloon Lappeenrannan tien varten. Keskiyöllä heidät herätettiin.

– Tuli ilmoitus, että Viipuri on menetetty, kaikkien on lähdettävä liikkeelle ja täytettävä leipälaukut näkkileipävanikalla ja täydet ammukset.

Ryhmä ei suinkaan lähtenyt karkuun, vaan vastahyökkäykseen. Pitihän Viipuri vallata jälleen takaisin. Vastaan vaelsi Sippolalle Pohjanmaalta tuttuja oman pitäjän kavereita.

– Huutelivat, että älkää menkö takaisin. Tienhaarassa käännyimmekin Helsingintielle, jolloin tajusimme, että olemme puolustamassa siinä kivisillalla, jos venäläiset tulevat vielä eteenpäin.

Stalinin urut säikäyttivät ruokalähetit

Viipuri oli menetetty, mutta sota jatkui. Sippola nuorine tovereineen selvitti omia sotatuntemuksiaan hurtillakin huumorilla.

– Tali-Ihantalassa meille tuotiin ruokaa etulinjaan asti. Ruoantuojat eivät olleet kauheasti tottuneet pommituksiin ja pelkäsivät kauheasti, Sippola kertoo.

Venäläisten raketinheittimen, "Stalinin urkujen" jyly säikäytti, Sippola sai sirpaleesta osumankin.

– Ruoantuojat sanoivat, että kylläpä minulla kävi tuuri, kun haavoituin, pääsen sairaalaan nukkumaan kahden lakanan välissä. Naurettiin porukalla kauheasti, katsoin sirpaletta ihon pinnassa, pyyhkäisin verijäljen pois ja laiton jalkarätit takaisin. Sanoin kaverille, että se siitä sairaalareissusta, Sippola naurahtaa.

Talin taistelussa kesä-heinäkuussa Suomen vastahyökkäys oli Sippolan mukaan hyvin lähellä onnistumista.

– Laguksen panssaridivisioonamme eteni hyvin. Joku upseeri kertoi kai huhuja pääministeri Linkoniemelle, joka kertoi Helsingissä, että olisimme saaneet 10 000 venäläistä saarroksiin. He olivat kyllä pussin perällä, mutta suomalaisten voimat eivät riittäneet.

Stalinin päätös elintärkeä Suomelle

Edessä oli jälleen vetäytyminen. Myöhemmin Sippolan mukaan Suomen taktiikka sai osakseen arvostelua, sillä Suomella oli Karjalan kannasta suuremmat joukkokeskittymät Itä-Karjalassa, joita sittemmin siirrettiin hätiin.

– Jos olisivat olleet heti siellä Karjalan kannaksella, niin olisivat möyhentyneet siinä jolloin venäläisillä oli kaikkein suurin painostus.

Suomelle ratkaisevimman päätöksen Sippolan mielestä teki Josif Stalin 12. heinäkuuta. Sattumoisin samana päivänä, kun Sippolan sota päättyi haavoittumiseen.

– Stalin ilmoitti tuolloin marsalkka Govoroville, ettei Karjalan kannakselle anneta lisää joukkoja, koska oli kiire etelärintamalla kohti Berliiniä. Onneksi, Sippola tokaisee.

Kannaksella taistelut muuttuivat asemasodaksi, ja vaikka esimerkiksi Ilomantsissa käytiin yhä kovia taisteluja elo-syyskuussa, pahin vaara siitä, että venäläiset valtaavat koko Suomen, oli ohi.

Houkutteli toverit takaisin haavoittuneenakin

Kuten niin kovin usein sodassa, rauhallinen siirtymähetki oli koitua Sippolan kohtaloksi.

– Etenimme Vuosalmella ketjussa, kun yhtäkkiä mäen nyppylältä kuului ääniä, suomen kieltäkin. Sitten ampuminen alkoi noin 50 metrin päästä.

Sippola sai heti jalkaansa osuman ja jäi yksin makaamaan muiden perääntyessä.

– Huusin niille, että tulkaa takaisin. Kellekään en sanonut, että sain osuman, koska ajattelin, että se vain lisää toisten pelkoa ja pakokauhua.

Toverit palasivat ja yhdelle heistä Sippola mainitsi haavoittuneensa. Sippola vaihtoi hänelle konepistoolinsa ja otti mieheltä kiväärin, sillä haavoittuneena hänellä ei ollut käyttöä kunnon tuliaseelle.

– Lähdin ryömimään taaksepäin. Oli sellainen havupuiden suma, kranaatit silponut. Nousin niiden yli enkä ryöminyt ali, niin samassa kun nousin ylös, sain toisen osuman, Ensin sääreen, sitten reiteen.

Hourailua ja "hourailua"

Sippola pääsi kuitenkin joukkosidontapaikalle. Hän oli onnekas, sillä luodit eivät olleet puhkaisseet isompia valtimoita jalasta. Luita kuitenkin murtui.

– Siellä näin papin, joka luuli minun hourailevan, kun sanoin tuntevani hänet. Hän oli Kauhavan koulussa vanhemman sisareni kanssa samalla luokalla.

Kenttäsairaalassa Sippolakin joutui houreisiin.

– Muistan hyvin sanoneeni paareilla, että ”tuossa on sama ryssä joka ampui mua, mä kyllä tunnen sen naaman”.

Nykysairaanhoidossa jalkaan ammutusta luodista selviää lyhyellä sairaalahoidolla. 73 vuotta sitten Sippola vietti sairaalassa kuitenkin kolme kuukautta.

– Haavat mätivät ja niitä piti operoida uudestaan ja uudestaan. Kun mätä siirtyi koko ajan ylemmäs, siinä pelkäsi jalkansa puolesta.

Jalka säästyi, mutta polvessa on yhä kuoppa, johon ujutettiin kumiletku pois juoksutettavaa mätää varten.

Sippola kuului veljiensä tavoin sodan onnekkaisiin. Yksi hänen isoveljistään oli mukana sekä talvi- että jatkosodassa haavoittumatta.

– Hän oli etulinjassa Taipaleenjoella, kun talvisota päättyi, ja etulinjassa Ilomantsissa, kun taistelu päättyi syyskuussa 1944.

Sodan jälkeen Sippola pääsi nopeasti jatkamaan oppikoulunsa loppuun, valmistui ylioppilaaksi ja luki juristiksi.

korjattu 28.4., Sippola ei ole Sotaveteraaniliiton puheenjohtaja, vaan Sotaveteraaniliiton valtuuston puheenjohtaja.

Kommentoi

Mainos

Palautelomake

ruusuja
risuja
kysymys
ehdotus

*

Kiitos palautteestasi!

Valitettavasti emme ehdi vastata jokaiseen viestiin henkilökohtaisesti.

Palautteen jättäminen ei onnistunut

Yritä hetken päästä uudelleen.

MTV käyttää palveluissaan evästeitä tarjotakseen paremman käyttökokemuksen. Pyydämme sinua perehtymään uudistuneeseen tietosuoja- ja evästekäytäntöömme, joka on saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/tietosuoja.

Hyvä asiakkaamme, tarjotaksemme teille entistä parempaa palvelua olemme päivittäneet MTV:n palveluiden käyttöehtoja. Voitte perehtyä ehtoihin, jotka ovat saatavissa osoitteessa www.mtv.fi/yritys/kayttoehdot