Mainos
Mainos

Sandra Mackey: Mirror of the Arab World. Lebanon in Conflict.

Yhdysvaltalaista toimittajaa Sandra Mackeyta ei voi syyttää siitä, että hän ei ennustanut arabimaailmaa myllääviä kansannousuja. Vallankumouksilla on oma logiikkansa. Historian liikkeet ovat joskus räjähtävän nopeita, yllättäviä, lähtevät odottamattomiin suuntiin ja aiheuttavat jälkiä, jotka voi todeta vasta jälkiviisasteluna. Pohdiskelu ja spekulaatio eivät kuitenkaan ole turhaa, sillä ne ylläpitävät edes jonkinlaista otetta kohteeseensa.

Mackeyn Libanon-kirjan vahvin puoli eivät ole suuret linjat ja ennustelu. Länttä (siis Eurooppaa) ja ”arabialaista itää on suurinta osaa historiasta erottaneet vuoret, valtameret ja silkka etäisyys”. Jos puhutaan silkan maantieteellisesti ja topografisesti, niin kyllä. Joskin Välimeri on vain meri (sea), ei valtameri (ocean). Jos tarkoitetaan sitä, että näiden takia ei ole ollut vuorovaikutusta, väite on pötyä. Kauppaa on käyty Välimeritse ja maitsekin historian saatossa melkoisesti. On sodittu myös, ajatuksia ja tietotaitoa viety ja vaihdettu, kulinarismia ja geenejä levitetty. (Joitakin detaljivirheitäkin on: Hafiz al-Assad kuoli 2000, ei 2002).

Mackey myös toteaa että arabimaissa yksilöiden, ihmisryhmien ja yhteisöjen muutosvastarinta on universaalia. Tai seuraava väite: ”Suurin osa arabeista haluaa elää mieluummin tyranniassa kuin kaaoksessa. Tämä on arabien hallintatavan dilemma.” Kunnes tuli itsensä ja alueen liekkeihin sytyttänyt vihanneskauppias Tunisiasta…

Kirja ilmestyi 2008, ja jo tuolloin oli selvää, että moni oli kurkkuaan myöten täynnä nimenomaan kurjia sosiaalisia olojaan, turvattomuuttaan, lakien merkityksettömyyttä, korruptiota, valtaapitävien mielivaltaa. Kaikki näkivät että lanka paloi, mutta se oli palanut jo niin pitkään että se oli normaali asiaintila. Varsinkin kun ruutitynnyrinvarastoa vartioivat kovakouraiset diktaattorit.

Jälkikäteen katsottuna Mohamed Bouazizin polttoitsemurha oli sekä yhden aikakauden symbolinen päätepiste että vielä pitkään hahmottuvan poliittisesti ajanjakson uuden alku. Kun linnut on päästetty taivaalle, niitä on enää mahdoton houkutella vanhoihin ahtaisiin häkkeihinsä, joskin uudet vaarat vaanivat niiden ulkopuolella.

Millaisia muutoksia arabimaailmassa haluttiin ja halutaan uskonnollis-kulttuuris-sosiaalisiin perinteisiin, on huomattavasti kimurantimpi asia. Lähi-idässä on paljon erilaisia uskonnollisia, etnisiä ja poliittisia ryhmittymiä ja yhteisöjä. Näistä asioista, niiden (uudelleen)määrittelystä ja asemista käytävät kamppailut tuntuvat usein olevan nollasummapeliä.

Libanon on ollut tällaisen nollasummapelin pelilauta oikeastaan koko modernin historiansa ajan. Kristityt, sunnit ja viime vuosikymmeninä asemiaan parantaneet shiiat ovat käyneet taukoamatonta kamppailua siitä, kuka pitää maan ohjaksia. Kristityt ovat menettäneet vaikutusvaltaansa, mutta shiia-sunni-jako on noussut keskeiseksi poliittiseksi tekijäksi koko Lähi-idässä ja Persianlahdella. Lisäksi edellä mainitun kolmen pääryhmittymän sisäiset erimielisyydet tekevät politiikanteosta entistä bysanttilaisempaa.

Brutaali sisällissota 1975-1990 tai ulkopuolisten jatkuva puuttuminen maan sisäisiin asioihin ei ole muuttanut tapaa nähdä ja tehdä asioita toisin tavoin. Tilanne oli järjetön ja tuhoava: Mackey laskee, että sodan aikana pelkästään pääkaupungissa Beirutissa oli pahimmillaan 186 erihenkistä aseellista ryhmittymää. Se on melkoinen määrä, kun Libanonissa asukkaita on reilut neljä miljoonaa.

Perhe-, suku-, heimo- ja ryhmäajattelu pyyhkiikin libanonilaisuuden identiteetillä katuja. Jokin ryhmä on aina hyötynyt siitä, että se saa tukea Iranilta (Hizbollah), Israelilta (kristityt), Ranskalta, Saudi-Arabialta (sunnit), Syyrialta tai Yhdysvalloilta. Israel on massapommittanut Libanonia moneen otteeseen, Syyria piti maata läänityksenään pitkään. Yhä ratkaisematon palestiinalaiskysymys on sekin erottamaton osa Libanonia. Lisäksi ei-valtiolliset tekijät kuten Muslimiveljeskunta ’haarakonttoreineen’ tai ääri-islamilaiset ryhmät, on otettava huomioon.

Libanon arabimaailman peilinä? Mackey peilaa Libanonia muun muassa Irakiin. Ajatus on, että moni arabimaa on kulttuurisesti, uskonnollisesti, etnisesti ja sosiaalisesti hyvin heterogeeninen. Räjähdysalttiita kuten kirjan pieni valtio Välimeren itäpohjukassa. Libanon on esimerkki siitä, kuinka eliitit eivät ole muuttuneet maailman muuttumisen myötä.

Irak on vaikeassa sisäisessä tilanteessa. Libanonissa pitkään todellista valtaa pitänyt Syyria on osoittautunut samankaltaiseksi uskonnollis-etniseksi ruutitynnyriksi. Vallassa toistaiseksi roikkuu vähemmistöryhmä, shiialaiset alaviitit, mutta niin sunnit, kurdit, kristityt kuin druusit etsivät nyt itselleen uusia asemia edessään sumuinen tulevaisuus. Tilannetta kärjistää Persianlahden öljysheikkien antama tuki sunnien kiihkoislamilaisille taistelijoille. Sotimisen aallot ovat jo lyöneet – jälleen kerran – Libanoniinkin.

Miksi kansa ei ole noussut Libanonissa? Se ei ole ollut Gaddafin Libyan, Saddamin Irakin, Assadien Syyrian tai Saudien Saudi-Arabian kaltainen pimeä tyrannia. Näissä maissa kyseiset johtajat katsoivat tai katsovat yhä mitä seuraa, jos valta on muualla kuin yksissä hyppysissä – sen lisäksi että valta ja vauraus sinänsä maistuvat hunajalle. Moni Libanonin johtaja on murhattu, mutta siellä on järjestetty arabimaailman mitassa suhteellisen vapaita vaaleja. Sama koskee mielipiteen ja uskonnonvapautta. Ja kansalaiset ovat nousseet kaduille usein jättimäisiinkin mielenosoituksiin, eikä niitä ole aina tukahdutettu asein. Kokojensa ja voimasuhteidensa seurauksena sunnien, shiiojen ja kristittyjen on ollut pakko ottaa huomioon toinen toisensa – ja ylilyöntien hinta on ollut karvas.

Mackeyn kirja ei ylenkatso Libanonia kyynisellä arroganssilla. Siitä välittyy aito kiinnostus ja kiintymys alueen ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa. Libanonilaiset ansaitsevat nykyistä parempaa.

Hän ei riviensä välissä aja minkään hallituksen tai ryhmittymän poliittista agendaa. Mackey arvioi, että alueella kiehuu vielä yli. Mackey tosin kirjoitti näkemyksensä kontekstissa, missä alueen kolmen suuren uskonnon kiihkoilijat aseinaan varmuus omasta asiastaan, tietämättömyys ja pelko, ottavat yhteen ajattelevien ihmisten kanssa. Hän ei usko sivilisaatioiden välisiin huntingtonilaisiin konflikteihin. Kiihkoilijat ja tolkun ihmiset kamppailevat toisiaan vastaan tai tukevat omanlaisiaan sekä kulttuurien välillä että niiden sisällä.

Ei mestariteos, mutta luettava perusopus taustaksi Libanonista.

Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja, joka nauttii lukulampun valosta. Käsissä kuluu runsaasti faktaa historiasta ajankohtaisiin ja akuutteihin aiheisiin. Kansainvälistä politiikkaa, kulttuuria, yhteiskuntaa, jalkapalloa. Fiktio on ovi. Kestosuosikkeja mm. Proust, Thomas Mann, Kjell Westö. Hyvät kirjat viljelevät ajattelua.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme