Mainos
Mainos

Seppo on nähnyt 30 vuoden ajan vierestä, millainen on kuolevan viimeinen hetki: "Hiipuminen päättyy ja lankeaa täydellinen hiljaisuus"

– En pelkää varsinaista kuolemaa. Mutta kuolemaa edeltäviä tuskia pelkään. Minulla on hyvin alhainen kipukynnys muutenkin, sanoo kuolevia ihmisiä vuosikymmeniä viimeiselle matkalle saattanut Seppo Laurell.

Laurell on tehnyt saattohoitoon erikoistuneessa Terhokodissa vapaaehtoisena töitä kolmekymmentä vuotta.

Huomenta Suomen haastatteluun istahtanut Laurell on sitä mieltä, että työ kuolevien parissa ei ole arkipäiväistänyt omaa suhtautumista kuolemaan. Mies seilasi leipätyökseen 50- ja 60-luvuilla merillä ja silloin kuolema oli karummin läsnä.

– 50-luvulla kauppalaivaston alukset olivat yli-ikäisiä, laitteistot sodan aikana loppuun kuluneita ja vaarallisia käyttäjille. Silloin tapahtui näitä tapaturmaisia kuolemia. Niitä ehdin nähdä melkoisesti, entinen merikapteeni pohtii.

– Kyllä se silloinkin pysäytti ja järkytti, mutta silloin siitä meni ohi, kun oli vielä nuori. Ajatteli, ettei se kohdalle satu. Tuskin on niin huonoa tuuria.

Juhlallinen hetki

Laurellin mielestä kuolema Terhokodissa on aina hyvä ja tervetullut asia.

– Kuolema on juhlallinen hetki. Kun se tulee, hiljaa hiipuminen päättyy ja lankeaa täydellinen hiljaisuus, silloin tuntee, että se on juhlallinen hetki.

Pitkän päivätyön tehneen vapaaehtoisen mukaan Terhokoti on ollut oman kuoleman hyväksymiselle hyvää praktiikkaa. Kodin potilaat puhuvat harvemmin kuolemisesta.

– Potilaat puhuvat arkipäivän asioista. Puhutaan syömisestä, matkoista tai lapsuuden muistoista. Tavallista puhetta, silloin kun kykenevät puhumaan.

Eutanasia on hyvä asia

Uskonto nousee Laurellin mukaan esiin yllättävän vähän.

– Tulee mieleen ainoastaan pari, kolme tapausta, että oltaisiin näistä hengellisistä asioista juteltu.

– Yksi oli pieni kiukkuinen eversti evp. Hänelle piti lukea hartauskirjasta sotilaalliseen tapaan päivän teksti. Sitten viedä hänet tupakalle, jossa pidin savuketta hänen huulillaan, kun hänen voimansa eivät riittäneet muuhun kuin savun henkeen vetämiseen ja yskimiseen.

– Toinen oli sellainen pieni, mahdottoman kiltti mies. Hän oli ollut bussin kuljettaja aikoinaan. Aina, kun hänet pantiin nukkumaan hän risti kätensä ja luki iltarukouksen. Hän jopa kuolikin niin, että hänet löydettiin potilashuoneensa lattialta. Makasi kauniisti selällään, kädet ristissä edelleenkin. Se oli hirveän kaunis ja lohdullinen kokemus.

Laurell sanoo suoraan, että hän suhtautuu eutanasiaan erittäin myönteisesti. Paljon nähneen miehen mielestä kaikilla täytyy olla mahdollisuus ihmisarvoiseen kuolemaan.

 

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme