Mainos
Mainos

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Arvio: Sami Ruokangas

(Into)

”Kuinka helppo meidät onkaan saada satimeen rakkauden avulla,” pohtii velhokokelas Anton synkissä Moskovan öisissä metroissa, ihmissusien ja vampyyrien keskellä.

Yöpartion kuvaama maailma on jakaantunut Valoon ja Pimeyteen. Molemmille löytyy omat palvelijansa, mutta jako hyvään ja pahaan on Pimeyttä ja Valoa monimutkaisempi.

Elokuvaohjaaja Quentin Tarantino on kehunut kirjaa ”poikkeuksellisen vahvaksi eepokseksi”. New Statesman –lehden lehden mukaan Sergei Lukjanenkon teos on ”Häkellyttävä sekoitus Dostojevskia ja Dawn of the Deadia”.

Ehkäpä niinkin, joka tapauksessa kiitelty kirja kierrättää Tähtien sotaa, Ryhmä-X:ää, Harry Potteria ja muita kovin tuttuja elementtejä. Viisiosaisen sarjan ensimmäinen osa koostuu kolmesta tarinasta. Tapahtuma-ajankohdaltaan ja juoneltaan ne ovat itsenäisiä. Päähenkilöt, teemat ja läpi kirjan jatkuva laajempi kronologinen juonilanka liittävät tarinat toisiinsa.

Aluksi Lukjanenkon kerronta muistuttaa Ryhmä-X –sarjakuvista ja X-Men -elokuvista. Tämä ei ole huono asia. Olen X-mutanttien ystävä ja kyseisen sarjakuvan entinen tilaaja.

Yöpartion maailma on Ryhmä-X:ää synkempi ja kyynisempi.

Sarjakuvien harrastajana olisinkin toivonut Lukjanenkon kuvailevan kirjan henkilöitä ja heidän ulkomuotoaan hieman tarkemmin. Nyt mennään lähinnä pelkällä henkilön nimellä ja yliluonnollisten erikoistaitojen tai ominaisuuksien kuvailulla. Jääpähän tilaa mielikuvitukselle, mutta pieni lisäkuvailu ei kyllä olisi pahitteeksi.

Tästä pienestä puutteesta huolimatta kirja tempaa mukaansa tehokkaasti. Valo ja Pimeys saalistavat ja kamppailla mäiskyttävät sujuvasti kerrottuna. Kunnolla lämpenin kirjalle siinä vaiheessa, kun henkilöt alkavat pohdiskella hyvää ja pahaa, valintojensa seurauksia ja rakkautta.

”Siellä missä rakkaus alkaa, ei ole enää Valoa eikä Pimeyttä”, toteaa velho vaikean valinnan hetkellä. Rakkaudesta on siis lopulta kysymys tässäkin synkeässä ja julmassa jutussa. Lällystä romantiikasta ollaan silti kaukana. Rakkaus on pinnan alla piileskelevä salaisuus.

Olipa puolena Valo tai Pimeys, pelissä on politikointia ja vääriä motiiveja. Henkilöt joutuvat etsimään oman käsityksensä siitä mikä on oikein. Perinteistä spinozalaista filosofiaa siis modernissa kääreessä.

Päähenkilö Anton kulkee yössä nappikuulokkeet korvissaan. Hän pakenee vaaroja ja ajatuksiaan musiikkiin, jonka soidessa kirja käyttää seuraavien yhtyeiden sanoituksia: Piknik, Voskresenie, Splean ja Blackmore´s Night.

Velhoista, vampyyreistä ja ihmissusista on viime vuosina kirjoitettu paljoa huonojakin kirjoja. Venäläisyys ja moskovalainen miljöö antavat Yöpartiolle luonnetta, jolla se erottuu edukseen paljon kalutussa lajityypissä. Omaan lukukokemukseeni vaikutti positiivisesti sekin, että luin kirjaa Pietarin yökahviloissa, sikäläisten velhojen ja verenimijöiden ympäröimänä.

Vaikken kaikkiin Yöpartion maailmalla keräämiin ylistyslauseisiin yhdykään, aion kyllä lukea seuraavatkin sarjan osat.

Kirjoittaja on lapsesta saakka rakastanut kirjoja. MTV3:n uutispäällikkö ja toimittaja on opiskellut yliopistoissa kirjallisuutta sekä elokuva- ja televisiotiedettä. Opinnäytetöitään hän on tehnyt mm. blueslaulaja Robert Johnsonin lyriikoista, Raymond Chandlerin rikostarinoista ja blaxploitaatioelokuvista. Kirjoittajan blogi.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme