Mainos
Mainos

Sönke Neitzel, Harald Welzer: Sotilaat. Taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta

Arvio: Päivi Lipponen

(Gummerus) Suomentaja Mervi Ovaska

Ihminen toimii aina sidoksissa aikaansa ja kulttuuriinsa. Jälkikäteen on helppo viisastella ja esiintyä hyveellisempänä kuin onkaan. Hyväksytty ja odotettu toiminta voi myöhemmin toisessa tilanteessa olla suorastaan moraalitonta. Henkiseen painiin joutuu varmasti jokainen sodasta selvinnyt.

Neitzel ja Welzer ovat toimittaneet teoksen, joka rakentuu salakuunteluraporteista. Britit kuuntelivat salaa vangiksi jääneitä saksalaisia sotilaita. Miehet keskustelivat keskenään sodasta. Keskustelukatkelmista hahmottuvat ainutlaatuisesti ajan arvot, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat.

Sota raaistaa ihmistä. Äärimmäisen väkivallan käyttö ei mahdollistu sormia näpäyttämällä, vaan edellyttää valmistautumista. Vänrikki Pohl tottui käyttämään väkivaltaa kolmessa päivässä. Ensimmäisenä päivänä ihmisten tappaminen kauhistutti, mutta neljäntenä päivänä tappaminen oli jo nautinto. Ihmisten sijasta hän suri enää hevosille aiheuttamaansa tuskaa.

Toiseen maailmansodassa toteutettiin kansanmurha, holokausti. Se kauhistutti monia sotilaita aluksi. Eniten heitä häiritsi kuitenkin pelko, että raakuudet paljastuvat ulkopuolisille heti tai myöhemmin sodan loputtua. Uhrin syyllistämistä esiintyi myös sotilaiden puheissa. Tällöin ei piitattu olosuhteista, vaan etsittiin syytä heidän toimintaansa heidän persoonallisuudestaan. Esimerkiksi sonderkommandon, erikoisjoukkojen vangeista sanottiin: ”Kaiken he tekivät niin luonnollisesti kuin he itse kuuluisivat tuhoojien joukkoon.” Kun nuori saksanjuutalainen nainen raiskattiin ja sittemmin tapettiin, sotilaat paheksuivat kuinka nuori nainen antoi tehdä itsestään huoran.

Vaikka sotilaat tekivät paljon väkivaltaa, heidän ”sieluansa” haluttiin suojella. Vallalla oli kansallissosialistinen kunniallisuuden etiikka. Kun sotilaat eivät tavoitelleet sotarikoksillaan omaa etuaan, vaan toimet tehtiin korkeamman tarkoituksen vuoksi, he ”pysyivät kunniallisina”.

Usko Führeriin ei horjunut edes Stalingradin tappion jälkeen. Hitlerin aura on hyväntahtoinen ja salaperäinen. Häneen ja hänen ennustuksiinsa luotettiin.

Sotilaat aivopestiin ajattelemaan ” viimeiseen patruunaan”. Pitikö sotilaan antautua mahdottoman edessä vai jatkaa loppuun asti? Varsinkin SS-joukoissa kuoleman kunniallisuuden henki oli vahva. Wehrmachtin joukoissa sinnitteli puolestaan ajatus, että itsensä uhraamisella piti olla jokin instrumentaalinen arvo. Taistelu ylivoimaa vastaan sodan loppuvaiheessa johti suunnattomiin miestappioihin.

Saksalaiset sotilaat arvioivat muiden kansallisuuksien sotilastaitoja. Italialaisia pidettiin nahjuksina, jotka antautuivat pikkuasiastakin. Slovakkeja ja romanialaisia arvostettiin. Espanjalaisia pidettiin myös hyvinä. Unkarilaiset koettiin puolestaan pelkureiksi, jotka heti juoksivat venäläisiä karkuun, Britit olivat sitkeitä. Yhdysvaltajoen sotilaat koettiin pelkureiksi ja pikkumaisiksi. Venäläiset saivat kaiken kunnian. He olivat ennekuulumattoman kovia ja fanaattisia, suorastaan halveksivat kuolemaa.

Sodan jälkeen Waffen SS sai kantaa vastuun sotarikoksista. SS:n ydinjoukoissa oli ainutlaatuinen sekoitus rasismia, kovuutta, tottelevaisuutta, uhrikulttia ja raakuutta. Armeijassa ihminen menettää yksilöllisyytensä. Yhtenäinen vaatetus ja hiusmalli ulottuu lopulta käyttäytymiseen asti. Toveruus loi häpeän kulttuurin, jossa yksilöllinen ajattelu ja toiminta syrjäytettiin pakkomoraalilla. Se palveli ryhmän säilymistä ja mainetta.

Mieleeni tulee Jonathan Littelin teos ”Hyväntahtoiset”. Siinä Saksan sota kuvataan SS -miehen kautta. Kannattaa lukea molemmat kirjat.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme