Mainos
Mainos

Tage Erlander, Dagböcker. 1961-1962, utgivna av Sven Erlander

Arvio: Erkki Tuomioja

(Gidlunds Förlag)

Kansankodin maanisä avomielisenä

Siinä missä 70-luvun alkupuolella julkaistut Ruotsin pitkäaikaisimman pääministerin Tage Erlanderin kuusiosaiset, suurin odotuksin vastaanotetut muistelmat osoittautuivat mitäänsanomattomaksi pettymykseksi, ovat hänen kuolemansa jälkeen 2001 alkaen julkaistut uskomattoman laajat ja yksityiskohtaiset päiväkirjat osoittautuneet sitäkin antoisammiksi. Minäkin hankin ja luin kaikki vuodesta 1945 alkaneen sarjan osat ja tein useimmista myös kirjavinkin, mutta sitten vuoteen 1956 saakka yltäneen kuudennen osan jälkeen mielenkiintoni lopahti. Nyt kuitenkin tartuin sarjan uusimpaan osaan joululukemisena ja huomaan, että taidan sittenkin hankkia myös väliin jääneet osat.

Tähän vaikuttaa sekin, että vuodet 1961 ja 1962 ovat olleet tavallista tapahtumarikkaampia vuosia. Osansa saavat kylmän sodan jännittävimmät ajat, epäonnistunut maihinnousuyritys Kuubaan, Berliinin muurin pystyttäminen, ydinkokeet, Englannin yritys päästä Euroopan talousyhteisön EEC-jäseneksi ja sen Pohjolaan eripuraa kylvänneet heijastusvaikutukset, noottikriisi ja Kuuban kriisi, jollain maailma oli ydinsodan partaalla.

EEC:n perustanut Rooman sopimus allekirjoitettiin 1957 kuuden maan toimesta. Vastapainoksi sille britit kokosivat ns. ulkoseitsikon eli vuonna 1959 allekirjoitetun sopimuksen Euroopan vapaakauppa-alue EFTA:sta. EFTA ei kuitenkaan ollut edes kunnolla ehtinyt aloittaa toimintaansa, kun britit tulivat uusiin ajatuksiin ja hakivat vuonna 1961 jäsenyyttä EEC:ssä, saaden Tanskan ja Irlannin sekä vuotta myöhemmin Norjankin hakemaan jäsenyyttä. Tämä asetti Ruotsin hankalaan asemaan. Debatti oli yhtä raastavaa kuin kysymys Ruotsin liittymisestä Natoon vuonna 1949 oli ollut ja se myös nosti pintaan Skandinavian maiden erot myös sosialidemokraattien piirissä, eikä Erlander päiväkirjoissaan pohjoismaisiin naapurimaihin kohdistamaansa ärtymistä peittele. Ruotsin osaltahan asia ratkesi Erlanderin elokuussa1961 Metallin liittokokouksessa pitämään puheeseen, jossa hän linjasi Ruotsin puolueettomuuden sulkevan täysjäsenyyden mahdollisuuden pois, mutta viittasi myös jäsenyyden talouspolitiikalle tuomiin ongelmiin. Sittemmin tammikuussa 1963 de Gaulle pani pisteen silloiselle laajentumiskeskustelulle sulkien pois brittien (ja muiden hakijoiden) mahdollisuuden tulla yhteisöön mukaan.

Erlanderilla ja Ruotsin sosialidemokraateilla oli noina vuosina ongelmia muidenkin veljespuolueiden kanssa mm. Internationaalin kokouksissa, joissa he vieroksuivat Nato-maiden sosialidemokraattien silloista jyrkkää kylmän sodan aikaista retoriikkaa. Suomessa sosialidemokraattien puoluehajaannus aiheutti myös murheita. Erlander luotti Fagerholmiin, joka puolestaan ei peitellyt ruotsalaisilta Leskistä ja Lindblomia kohtaan tuntemiaan epäluuloja. Suomalaisten menettelytavat myös epäilyttivät: Erlander ei antanut suostumustaan sille, että ruotsalaiset olisivat toimineet välikätenä ilmoituksen mukaan Saksan SPD:ltä peräisin olevan merkittävän ei-julkisen puolueavustuksen siirtämisessä Suomen SDP:lle.

Noottikriisi saa Erlanderin päiväkirjoissa melkoisesti huomiota ja hän kirjaa myös monien, mm. Torsten Nilssonin jo tuolloin esittämät epäilyt siitä, että nootti olisi järjestetty tukemaan Kekkosen uudelleenvalintaa. Omana mielipiteenään Erlander kuitenkin kirjasi: "Eftersom jag aldrig tvivlat på Kekkonens patriotism, vägrade jag att tro på ett sådant spel". ( "Koska en koskaan ole epäillyt Kekkosen isänmaallisuutta, kieltäydyin uskomasta tällaiseen peliin."

60-luvun alku oli murrosaikaa myös siinä suhteessa, että maailmanpolitiikan näyttämö avartui, Ruotsi meni mukaan YK:n Kongon operaatioon ja kehitysmaa- ja kehitysyhteistyökysymykset tunkeutuivat Ruotsissa jo politiikan keskiöön, ei vähiten Erlanderin luottohenkilön Olof Palmen vaikutuksesta. Oppirahojakin ruotsalaiset maksoivat: kesällä 1961 Ugandan itsenäisyysjohtajana Milton Obotena esiintyneen huijarin onnistui päästä pääministerin puheilla pyytämään rahaa tulevia vaaleja varten, mutta hän paljastui ennen kuin rahoja annettiin ja koko tapahtuma painettiin villaisella.

Jo päiväkirjojen ensimmäisessä osassa kävi selväksi, että Erlanderin ykkösinhokki poliittisten kilpailijoiden joukossa oli kansanpuolueen johtaja Bertel Ohlin, eikä tämä suhde 60-luvun alussa ollut lainkaan lientynyt, päinvastoin. Erlanderin valittaa toistuvasti Ohlinin häikäilemätöntä epärehellisyyttä ja valittaa sitä, että väittely hänen kanssaan laskee kokonaisuudessaan poliittisen keskustelun tasoa.

60-luvun alussa Erlanderilla oli takanaan jo poikkeuksellisen pitkä pääministerikausi, sosialidemokraatit menestyivät koko ajan hyvin ja hallitsivat poliittista kentää suvereenisti eikä Erlanderia puolueessa tai maan johdossa uhannut mikään. Hänellä jos kellään olisi ollut aihetta todeta maan olleen häneen tyytyväinen ja hänen maahansa, mutta päiväkirjaa leimaavat edelleen toistuvat itsetutkiskelun ja -epäilyn ilmaisut, usein Ohlinin kanssa käytyihin, Erlanderin vastenmielisiksi ja alentaviksi kokemiin yhteenottoihin liittyen, vaikka ne ovatkin pääministerikauden alkuun verrattuna vähentyneet.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme