Mainos
Mainos

Tieto-Finlandia -ehdokas: Kylmä sota oli Suomen tasapainoilua

Jukka Tarkka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990

(Otava. 495 s.)

Siinä se sujahti, tummanvihreä Moskovan-juna. Kyydissä Leonid Brezhnev, suuntana Helsingin rautatieasema ja Finlandia-talo. Koulupoikakin tunsi, että nyt on tapahtumassa jotain suurta. Etyk, UKK ja suurvaltojen päämiehet täällä.

1970-luku. Perhejuhlissa aikuiset puhuivat ahdistuneesti siitä, kuinka me nuoret saatamme joutua aikanamme asepalvelukseen puna-armeijassa.

Marraskuu 1982. Lukion jumppasalissa valmistaudumme katsomaan elokuvakerhon näyttämää elokuvaa. Ääni keskusradiosta: Brezhnev on kuollut. Luokkakaverini räjähtää nauruun. Opettaja tulee torumaan. Neuvostoliitto oli yhä kuolemanvakava asia. Nuo ahdistuneisuuden vuosikymmenet.

Jukka Tarkka luo Karhun kainalossa –kirjassaan yleiskatsauksen Suomesta kylmän sodan aikana. Painotus on turvallisuuspolitiikassa, ja pyrkimys sotilaalliseen yhteistyöhönhän se siellä oli yya-sopimuksen ytimessä - Moskovasta katsottuna. Neuvostoliitto yritti puuttua monin tavoin Suomen sisäisiin asioihin. Välillä röyhkeästi, toisinaan hienovaraisesti. Välillä onnistuen, toisinaan ei, loppuaikoina myös sormilleen saaden. Moskova ei ollut mikään tämän päivän Bryssel. Itänaapurin kanssa vaarassa olivat perusvapaudet sekä valtiollinen ja fyysinen olemassaolo. EU:ssa puhumme vain rahasta.

Moni suomalainen paini urheasti vastaan. Kenraalit ovat Tarkan sankareita. Presidenttivaltaisessa maassa J.K. Paasikivi, Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto joutuivat tasapainoilemaan vaikeina vuosina. Varsinkin jälkikäteen katsottuna toiminta oli usein taitavaa, välillä improvisaatiota, vaikka ylilyöntejä tuli. Oli liikaa varovaisuutta tai liiallista myöntyvyyttä väärissä paikoissa. Myös joitakin todella synkkiä hetkiä, jotka eivät olleet kunniaksi. Sisäpolitiikka oli osa ulkopolitiikkaa. Samasta historian peruutuspeilistä voi kuitenkin sanoa, että Suomi selviytyi, eikä pelkästään selviytynyt, vaan myös pärjäsi ihan kohtalaisen hyvin.

Kuten hän kirjansa loppuyhteenvedossa toteaa: ”Suomen menestyksen avain oli se hämmästyttävä keksintö, että se rupesi sanomaan itseään puolueettomaksi. Oli auttamattoman hyväuskoista väittää, että yya-sopimuksen supervallan kanssa tehnyt Suomi olisi puolueeton, mutta sellaisen roolin sitkeä esittäminen alkoi ajan mittaan kehittyä Suomen taktiseksi reserviksi – viattomuudesta tuli voima.”

Suomi ei voinut sanoa Kremlille jyrkästi "ei". Se käytti ”kyllä, mutta…” –menetelmää. Tyylipisteitä ei aina jaettu, eikä kaikesta voinut puhua ääneen. Tämä aiheutti ongelmia suhteessa länteen. Siellä pohdittiin suomettuneisuutta ja epäiltiin Suomen kykyä ja halua olla puolueeton, länsimainen valtio, vaikka askel askeleelta Suomi halusi ja integroitui länsimaisiin järjestöihin.

Aika moni nk. kansan syvissä riveissä tiesi, mistä on kyse. Votkareissut Leningradiin ja Tallinnaan kertoivat karua kieltään, kunhan jaksoi pitää silmänsä auki. Oli kuitenkin punaisessa uskossaan vakaita, ja sitten oli niitä, joiden kieli lipoi laskelmoidun ulkona, poliitikoista ja kirkonmiehistä taiteilijoihin, tutkijoihin ja toimittajiin. Heitä Tarkka välillä piikittelee tai sivaltaa sarkastisesti, mutta ei kuitenkaan heitä ketään historian jätemyllyyn. Toisten moraali oli vahvempi kuin toisten. Suurten linjojen ohella Tarkka marssittaa nautinnollisesti esiin erityistapauksia. Toiset nostavat kunnioitusta, toiset päänpuistelua.

Puolustusvoimain lippupäivänä vuonna 1974 Neuvostoliiton silloinen suurlähettiläs, röyhkeä Vladimir Stepanov valitti puolustusvoimien komentaja, kenraali Lauri Sutelalle, että Mannerheimin kuva on liikaa näkysällä Santahaminan juhlatiloissa. ”Myöhemmin syksyllä suurlähettiläs kysyi kenraali Sutelalta, oliko tämä poistanut marsalkan muotokuvan Santahaminasta. Sutela vastasi hankkineensa niitä lisää, ja ripustaneensa yhden virkahuoneeseensa Kekkosen kuvan viereen.” Tampereella silloinen professori Antti Eskola puolestaan kirjoitti vuonna 1969: ”Eikö ilman rakkautta, ilman tuota, tarvittaessa vaikka panssarivaunuin avuksi tulevaa sosialistista solidaarisuutta, myös ylistämäni vapaus ole vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen?”.

Tarkan kirja ei ole tietenkään lopullinen totuus ajanjaksosta. Se on silti maukasta luettavaa. Vaikka suuri kaari on 1940-luvun lopulta kylmän sodan päättymiseen, kirja etenee temaattisesti. Lähestymistapa toimii, kunhan lähihistoriamme perusasiat ovat hallussa. Siinä on turvallisuuspolitiikan lisäksi myös kulttuurin ja henkisen ilmapiirin ruodintaa. ”Neuvostovastainen” oli politiikan valtavirrassa ruttoleima, marginaalissa kunniamerkki.

Asiat eivät olleet niin mustavalkoisia kuin miltä näytti. Hän muistuttaa, että Moskova ei luottanut täysin viralliseen sanahelinään ystävyydestä, rauhasta ja puolueettomuudesta. Suomen puolustusvoimien vahvistuminen 1980-luvulla kun saattoi tarkoittaa paitsi sitä, että Suomi toimii yya-sitoumusten mukaan, niin piiput voisivat tosipaikan tullen kääntyä itään. Suomettuminen saa ”sävykkäämmän sisällön”.

Tarkka puhuu ”isojen asioiden lähisokeudesta”. Se ei ole vain suomalaisten peruspahe, jos niin inhimillistä piirrettä voi edes sellaiseksi sanoa.

Mitä historiasta voisi yrittää ja kannattaa ottaa opiksi? Uusiin tilanteisiin eivät aina päde aiemmat toimintatavat ja –mallit. Vaikka maantiede pysyy, poliittinen ympäristö muuttuu. Jos menneessä on jotain paitsi itseisarvoista, myös hyödyllistä, pidetään siitä kiinni. Ne vain pitää itse pohdiskellen määritellä yhä uudelleen.

Pienen maan ei kannata kalistella aseitaan, vaan luottaa järjenkäyttöönsä, pitää päänsä kylmänä ja sydämensä lämpimänä. Vähäeleinen toiminta on hyve, ja mikä sen parempi jos se on hyödyllinen, hyväksyttävä ja kestävä. Ystävät on hyvä pitää lähellä ja viholliset kaukana. Olenko lähisokea, missä olen, ja mikä on toimintani moraalinen perusta?

Ja tähän lopuksi vielä hellyttävä kuvaus jälleenrakennusajan Suomesta (nettiin kasvaneille tiedoksi, että tämä oli ennen sellaista laitetta kuin jokakodin televisio).

Vuosi on tietenkin 1952. Olympialaisten lisäksi esiin astui neitonen Muhokselta. "Armi Kuusela sai voittonsa kalifornialaisen Pacific Mills –vaatetusyhtymän myynninedistämiskampanjoihin liittyneessä Miss Universum –kauneuskilpailussa. Kukaan ei ollut kuullut siitä aikaisemmin, sillä kisa järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa. Se sai kuitenkin suomalaiset tuntemaan, että oli saavutettu jotakin merkittävää, kansainvälinen hovikelpoisuus. Salotöllin tyttö oli päässyt maailman huipulle ja koko kansa luuli olevansa hänen kanssaan siellä. Se ei haitannut, että tällainen kaikkialla muualla näkymättömiin jäänyt menestys viihde- ja mainosalan välimaastossa ei edellyttänyt erityistä ponnistelua voittajalta eikä hänen kansaltaan. Sodan jälkeinen ankeus oli synkeää, ja kaikki kelpasi henkisen jälleenrakennustyön pontimeksi.”

Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja, joka nauttii lukulampun valosta.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme