Mainos
Mainos

Timo Kelaranta: Paratiisi

Arvio: Pertti Nyberg

(WSOY 2009)

Nainen on lähtenyt ja bändi on telakalla, rahaakaan ei ole liikaa ja olut maistuu, äiti soittelee että josko poika löytäisi jo jotain töitäkin. Tämä kirja sisältää nuoren miehen ahdistusta, lavasteena ovat 70-luvun lopun muusikkopiirit ja eteläinen Helsinki.

Helsinkiläiselle ja jotain 70-luvun lopun musiikista tietävälle tästä kirjasta löytyy rentoa ajankuvausta, mutta muutoin lukija joutuu kyllä haukottelemaan. Tarina ei oikein etene - ja se, että päähenkilön elämä ei etene minnekään, ei ole mikään selitys tälle pysähtyneisyydelle. Kun mukaan sekoitetaan sekavia unia ja eräänlaisia tajunnanvirtamaisia monologeja, ollaankin ehkä jo liikaa siellä 70-luvun päättymättömässä proge-kelailussa.

Ehkä aidointa ja kiinnostavinta pohdiskelua käydään, kun muusikot miettivät soittamisestaan saatujen rahojen alkuperän hyvyyttä ja huonoutta. Niin sanottuja kommarikeikkoja on paljon, sillä kommunistijärjestöt olivat innokkaita keikkajärjestäjiä. Muusikot suhtautuivat politiikkaan, etenkin kommunisteihin, pääasiassa ironisesti, mutta punainen raha kelpasi siinä missä kapitalistirahakin.

Paratiisi on hyvin miehinen kirja. Naiset ovat hieman mystisiä ja etäisiä, kuten ehkä nuorten miesten elämässä ovatkin. Kirjan alkuun on liimattu klassinen tuokiokuva nakkikioskinaiseen ihastumisesta - ja tämän hieman epäuskottavan haavesuhteen seuraaminen antaa edes yhden syyn lukea tämä kirja loppuun.

Kirjoittaja on MTV3:n uutistuottaja.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme