Mainos
Mainos

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Arvio: Pekko Ylönen

(Gummerus)

Turkka Hautala kiilasi lupaavien kotimaisten kirjailijoiden joukkoon esikoisromaanillaan Salo (2009). Salo oli Finlandia-ehdokkaana, ja nuori kirjailija pokkasi sillä Kalevi Jäntin palkinnon.

Salossa Hautala kuvaa pikkukaupungin mielenmaiseman kautta koko 2000-luvun Suomea. Samoilla apajilla hän on myös uudessa kirjassaan.

Kansalliskirja sisältää noin 50 kirjallista tuokiokuvaa. Tarinoiden kokijoina on eri-ikäisiä suomalaisia ihmisiä tavallisissa puuhissaan. Draamaa ei rakenneta ääritilanteista tai ääri-ihmisistä, vaan tarinat rakentuvat arkisista kohtaamisista ja havainnoista.

Pelkistetyt tarinat ovat hyvin tunnistettavia. Porilaisena olen kuunnellut usein esimerkiksi seuraavanlaista keskustelua:

"Kato äijä!

Mitä mittää, mitä kuvernööri?

Miitä, mitä maharadza? Olik hyvä kebu?

Ei huano ei huano. Oota mä haen kahvi. Ottaak äijä?

No tua ny."

Lakonisessa ja tragikoomisessa huumorissaan Hautalan teos on sukua esimerkiksi Kari Hotakaisen ja Tuomas Kyrön kirjoille. Samalla tavalla kuin nämä herrat, myös Hautala kuvaa yhteiskunnan hiljaisia puurtajia, joista ei yleensä kirjoja tai lauluja tehdä.

Vaikka Kansalliskirjassa on ansionsa, jonkinlaisena väliteoksena sitä voi silti pitää. Ainakin Hautala osoittaa kansalliskirjalla taitonsa käyttää kieltä ja asettua hyvin erilaisten ihmisten nahkoihin. Odotukset Hautalan seuraavaa romaania kohtaan ovat suuret.

Kirjoittaja on hämärän kulttuurikirjoittelun historian omaava kotimaan toimittaja.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme