Mainos
Mainos

Uskon sanat - Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander

(Teos 2011)

Kaikki voinevat yhtyä siihen, että kristinusko on yhteistä historiaamme. Me olemme tahtomattammekin osa kristinuskoa, vaikka olisimme ateisteja. Ja jos taas olemme jollakin tapaa uskovaisia, uskommeko me tämän uskonnon tarinoihin tai uskommeko itse uskoon - siis uskommeko Jumalaan. Ja jos uskomme, miten uskomme, kun voimme uskoa niin monella tavalla.

Kahden tunnetun tutkijan, filosofi Tuomas Nevanlinnan ja historioitsija Jukka Relanderin matka uskonnon ja uskon sisään on varsin perinpohjainen mutta myös monitulkintainen, jopa vaikea.

Nevanlinna sanoo olevansa kirkosta eronnut kulttuurikristitty (painopiste sanalla kulttuuri) ja Relander sanoo, että ei ole koskaan ollut uskossa ja jakaa ateistiset epäilyt. Relander kertoo vielä ohimennen äitinsä kuolemasta: Äiti työnsi rattaita ja viime töinään ennen auton alle jäämistään hän tönäisi rattaat pois auton tieltä. Elämä oli siis lahja, äidin viimeinen lahja, ja ehkä jonkun muunkin.

Näistä lähtökohdista herrat lähtevät pitkälle matkalle itse raamattuun, erityisesti sen kertomuksiin Jeesuksesta, kuolemasta ristillä ja ylösnousemuksesta. Vaikka kirjoittajien ote on hyvin ymmärtäväinen, analyyttinen ja monta ajatusta hakeva, myös pahikset ovat selvillä. Tässä kirjassa kunniansa saavat kuulla fundamenttikristityt, liberaalikristityt ja ehkä hieman yllättäen - ateistit.

Fundamenttikristityt eli fundit ovat kirjoittajien mukaan aivan hakoteillä. Olisi absurdia ajatella, että koko paarialuokan juhlapöytään toivottanut Jeesus olisi ajanut homot pois luotaan. Jeesus ei kirjoittajien mukaan myöskään ollut mikään perheyhteisön puolustelija vaan päinvastoin kehotti opetuslapsiaan luopumaan isästään ja äidistään, vaimosta ja lapsistaan.

Liberaalikristityt lukevat puolestaan raamattua yhtä valheellisesti kuin funditkin: Etsivät omaan uskoonsa sopivat rusinat pullasta eli tulkitsevat ja lukevat raamattua itselleen edullisesti.

Kun molemmat kirjoittajat ovat jollakin tapaa sivussa uskonnosta, ehkä jopa uskonnottomia, on yllättävää, että ateismia haukutaan mennen tullen. Nevanlinna näkeekin ateismin jonkinlaisena uskonnon ääripäänä, ateismiuskontona, joka on eräänlainen uskonnon negaatio.

Jos olen oikein ymmärtänyt kirjoittajien sanoman, ihminen luo Jumalan tavalla tai toisella, aina. Nevanlinnan mukaan hyvä esimerkki oli Thaimaan tsunami. Muutamaa höyrypääfundamentalistia lukuun ottamatta kaikki yhtyivät näkemykseen, että tsunamin syynä ei ollut Jumala vaan - taikasana - luonto, ehkäpä itse Luonto.

Sivilisaatiomme ei siis ole mitenkään rationaalistunut, kun syyksi luonnontuhoon löytyy "nimetön, vahva voima, jota ei voi kehittyneimmälläkään teknologialla hallita, jonka tiet ovat tutkimattomat, jonka edessä pitää nöyrtyä…"

Ehkä kiinnostavinta analyysiä tutkijat saavat aikaan pohtiessaan kristinuskon syntyä ja verratessaan sitä juutalaisuuteen. Siinä missä juutalaisuudessa olennaista olivat erilaiset rituaaliset säännöt ja uhrit, jotta tasapaino yhteisössä saavutettaisiin, kristinusko unohti useimmat säännöt että uhrit ja mahdollisti siten tämän uuden uskonnon leviämisen. Kirjoittajat pohtivat lisäksi sivukaupalla Jeesuksen toimia ja yrittävät ymmärtää niiden merkitystä.

Kirjan huonous on sen rakenne: Molemmat kirjoittajat pohtivat jotain asiaa jonkun matkaa, jonka jälkeen toinen jatkaa ajatuksen kehittelyä. Tällainen sanoisinko kapakkakeskustelunomainen rakenne on lukijalle rasittava, mutta tekijöille kieltämättä helppo. Vaikka kirjoittajat siteeraavat laajalti alan kirjallisuutta, niitä tuntematon lukija jää kaipaamaan lisää taustatietoa.

En minä mitään oppikirjaa tai varsinaista tutkimusta odottanutkaan, mutta nyt monet teemat jäävät ikään kuin tukevasti ilmaan. Niin, ehkä uskonasioissa ne tuppaavat jäämäänkin.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme