Mainos
Mainos

Venla Hiidensalo: Mediahuora

Arvio: Pertti Nyberg

(Otava 2012)

Iltapäivälehden freelancetoimittaja tekee päivät pääksytysten ihmissuhdejuttuja lähes nälkäpalkalla ja yrittää yksinhuoltajana kasvattaa esimurrosikäistä poikaansa, joka äidin mielestä on kuin toiselta planeetalta tipahtanut. Kun poika sitten yllättäen katoaa, äiti muuttaa poikansa katoamisen rahaksi kirjoittamalla tuskaansa lehden kolumneihin.

Aivan kuten päähenkilön kirjoittamat ihmissuhdejutut ja selviytymistarinat ovat enemmän tai vähemmän ennalta sovittuja kriiseineen ja tilityksineen, alkavat pojan katoamisesta kertovat artikkelit elää omaa elämäänsä totuuden tuolla puolen. Kirjan päähenkilöstä, toimittaja Maria Vartiaisesta on näin tullut osa itse luomaansa journalistista lumemaailmaa, jossa vain hyvä ja myyvä tarina on pääasia.

Mediahuora on ennen kaikkea viihdyttävää luettavaa, ja saattaapa lukija nähdä siinä jotain yhteiskuntakritiikkiä ja satiirista parodiaa hieman jaritervomaiseen tyyliin.

Iltapäivälehdistön ja Seiskan tyyppisen journalismin kritisoiminen on sinällään ihan hauskaa luettavaa, mutta kovin uutta tai tuoretta se ei ole. Monestihan iltapäivälehtien julkkishaastattelut ja erilaiset tilitykset ovat jo lähes parodioita itsessään ja luulenpa, että suuri osa lehtien lukijoista osaa ne myös nähdä sellaisina. Tämän takia parodian tekeminen puoliparodiallisista esikuvista on todella vaikeaa.

Moni kirjan kuvaama artikkeli kun on melkeinpä sellaisenaan julkaistu jo oikeastikin.

Leski murtui kyyneliin, oli otsikkona, kun Maria Vartiainen kirjoittaa kuuluisan muusikon hautajaisista. Ja kun leski ei suostu sanomaan haastattelijalle juuri mitään, kirjoitetaan lehteen, että leski kuvaili sanattomasti lehden toimittajalle kuinka perhe oppi yhdessä yössä puhumaan tunteistaan. Artikkelin perässä muistutetaan nettisivuilla olevista hautajaisvideosta ja kuvagalleriasta, lisäksi seuraavan päivän lehdessä kerrotaan muusikon aviottoman tyttären koko tarina - mukana myös koulukuvat.

Vastaavasti käydään tutustumassa kiireiselle ihmiselle tarkoitettuun vankilaretriittiin, jossa voimaannutaan ilman kännyköitä ja televisiota; käydään katsomassa vapautuneita keski-ikäisiä naisia seksivälinekutsuilla dildoja heiluttamassa; pohditaan runoilijamiehen avioerokriisiä, mies suoritti avioliittoa tunnollisesti kuin selkäjumppaa, mutta mikään ei riittänyt. Useimmissa tapauksissa toimittaja ja haastateltava tekevät sanattoman sopimuksen jutun sisällöstä, sillä loppujen lopuksi tarkoitus on löytää yhteinen sävel, jotta voitaisiin myydä itse lehteä mutta myös haastateltavan levyä, kirjaa, tapahtumaa tai mitä tahansa.

Onko maailma nyt sitten näin kaupallinen ja läpeensä kieroutunut?

Tuohtunut päivystävä dosentti sanoisi, että ei nyt sentään. Aina on ollut mediapellejä ja narsisteja, jotka haluavat julkisuutta julkisuuden vuoksi ja aina on ollut artisteja ja pyrkyreitä, jotka haluavat myydä tuotteitaan tai edistää uraansa halutunlaisella julkisuudella. Nykyaika poikkeaa entisestä oikeastaan vain siinä, että netin ja uusien tv-kanavien ja lehtien myötä julkisuushakuisille ihmisille ja ilmiöille on vain entistä enemmän kanavia.

Mediahuora ottaa ihan aikuisten oikeasti kantaa freelancereiden huonoon asemaan. Kirja paheksuu avoimesti etenkin Sanoma-konsernin uusia avustajasopimuksia. Sanomahan on halunnut, että avustajat hyväksyvät sopimuksen, jossa heidän juttujaan voidaan ilman lisäkorvausta julkaista uudelleen muissa lehdissä tai jopa myydä eteenpäin, mutta alkuperäinen kirjoittaja on edelleen juridisesti vastuussa tekemästään tekstistä.

Freelancereiden ja muiden pätkätyöläisten asema kaipaakin pohdiskelua.

Virallisesti esimerkiksi freelancereita pidetään yrittäjinä mutta käytännössä he lienevät eräänlaisia moderneja torppareita tai mäkitupalaisia, jotka elävät jatkuvassa epävarmuudessa.

Mediahuora on hyvin kirjoitettu. Siinä on ytimekkäitä lauseita eikä kirjassa jaaritella liikaa. Ongelmana on päälle liimatut sivujuonet ulkomaanmatkoista, jotka eivät juuri vie pääjuonta eteenpäin. Itseäni ilahdutti - negatiivispositiivisella tavalla - kuvaukset päähenkilön lapsesta ja kuinka vaikea tämän pään sisälle on päästä.

Mediahuorassa on kuvattu hienosti, kuinka äidin pitää esittämällä esittää äidin roolia ja lapsen vastaavasti lapsen roolia, ja näitä esittäessään todellisuus katoaa jälleen jonnekin.

Ehkäpä kirjan pääsanoma on, että todellisuus on tehtävä.

Kirjoittaja on MTV3:n uutistuottaja.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme