Mainos
Mainos

Viivi Luik: Varjoteatteri. Suomentanut: Anja Salokannel

Arvio: Hilkka Hyrkkö

(Tammi)

Viivi Luik vie lukijansa matkalle läpi koko elämänsä. Aivan alussa pieni tyttö näkee kuvan Colosseumista. Viljandilainen pikku-Viivi on oman maansa ja historiansa raskaissa pyörteissä. Talon asukas on kyyditty pois ja kirja ammottaa auki lattialla Colosseumin kohdalta. Näin alkaa kirjoittajan Rooman kaipuu. Matka Roomaan on symboli Viivi Luikin elämänkertamaiselle matkalle Berliinin, Helsingin ja New Yorkin kautta Roomaan.

Minun oli ensin vaikea päästää matkaan mukaan. Ajattelin yksioikoisesti, ettei tälläinen kertomistapa miellytä minua. En jättänyt kirjaa kuitenkaan kesken, koska se oli lukupiirini kuukauden kirja, ja hyvä niin. Vähitellen aloin käsittää, että näissä arjen tapahtumissa on kaikki ja ei mitään.

Viivi Luik peilaa Roomaa ja roomalaisia muita tuntemiaan maita ja kansoja vasten. Hän jakaa Euroopan Alppien etelä- ja pohjoispuoleen. Berliinissä ja Helsingissäkin asuneena hänellä on vankka tuntuma ainakin kahteen muuhun pohjoiseen kansaan virolaisten lisäksi. Huomiot siitä, miten roomalainen ennen kaikkea vaalii bella figuraa, kaikessa, ovat osuvia. Kadulla asuvat vanhat miehet ajavat partansa suihkulähteellä ja seuraavat peilistä, millaista jälkeä tuli.

Rooma on ikuinen, paljon vanhempi kuin Viivi Luikin elämän mittainen matka. Siksi ehkä yhden ihmisen pienuutta ja suuruutta on antoisaa heijastaa sitä vasten. Varjoteatteria. Kirjoittaja löytää mielenkiintoisia heijastuksia asunnon etsinnästä, junalipun ostamisesta, suutarilla käynnistä.

Kertojan rinnalle matkaoppaaksi nousee Saksassa ikänsä asunut virolainen pappi, herra Atspol. Hänen läpileikkaavat kommenttinsa maailman menosta ovat kirjan parasta antia. Herra Atspol myös esittelee kirjailijalle uuden henkilön, joka sopii tarkasteltavaksi kirjan kerjäläisten jatkumossa.

Yksi kirjan keskeinen ajatus on, että jokin asia tässä ja nyt, saa merkityksen myöhemmin elämässä. Siksi on tärkeää tehdä tarkkoja huomioita, painaa ne mieleensä ja muistaa.

Taas kerran mietin kustannustoimittajan roolia: Viivi Luik käyttää monista kirjansa henkilöistä pelkkiä nimen alkukirjaimia, mukaanlukien oma puolisonsa Jaak Jöeruuda. Minusta se vaikuttaa kovin vanhanaikaiselta ja aikansa eläneeltä kirjan henkilöiden suojelulta. Toinen ainakin toimittajaa hämmentävä seikka on, ettei kirjoittaja muista jonkun tekstissään esiintyvän paikan nimeä ja se kuitataan ”olkoon vaikka se ja se”.

Hilkka Hyrkkö on toimittaja ja viestinnän ammattilainen. Paitsi, että kirjoittaa, lukeekin paljon. Ei ole toista ilman toista.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme