Mainos
Mainos

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Arvio: Liinu Pääkkölä

(Karisto)

”VUODENAJAN RAJALLA minä opin vihan.

En ehtinyt tekoihin. Olisin kyllä tahtonut.

Olisin tahtonut repiä alas Ulla Kollan tyllit ja viuhkat. Olisin tahtonut varastaa Ulla Kollan meikit ja tehdä niistä minun ja Mimin meikkejä. Olisin tahtonut viedä hänen sanansa ja eleensä ja valtiattaren tuolinsa.

Miksi me emme voineet ottaa käsikirjoitusta omiin käsiimme?

Meidän olisi pitänyt varastaa Mimin kanssa kaikki!

Aloin ymmärtää miksi äidit ovat tarinoissa usein kuolleita ja tyttäreret orpoja.

Tämä äiti ei vain nyt ollut tarpeeksi kuollut.”

On vuosi 1986 ja Tsernobyl on räjähtänyt. Mariia Ovaskaisen puhelin soi. Langan toisessa päässä on Mimi. Mimi, joka on Mariian rakastaja ja rakastettu. Osittain kielletty rakkaus, vaiettu rakkaus.

Mariia Ovaskaisen elämä on tavallista. Hän saa rahaa ja vaatteita, kun niitä tarvitsee. Hänellä on isä, äiti, veli ja kissa. Äiti, joka leipoo. Äiti, joka syö lääkkeen toisensa perään.

Mimillä on elämä. Ei ole elämää. On Kylli-täti, 59 ja 62, on isoäiti. Ei ole isoäitiä. On äiti, joka meikkaa meikkaamasta päästyään. Ei ole äitiä.

Rakkaus. Kuolema. Kahden neljätoistavuotiaan tytön elämä. Niistä tämä kirja kertoo.

Kirja ei ole aivan kevyintä, mutta ei kuitenkaan myös liian raskasta. Kirjaa lukiessa on keskityttävä. Sitä ei voi sivuuttaa kuten hesarin taloussivuja. Siihen on paneuduttava ja tekstiä on ajateltava. Silloin kirjasta voi nauttia. Suosittelen kirjaa nuorille ja vähän vanhemmillekin.

Arvostelija on pian 15 vuotta täyttävä ringetenpelaaja, joka nauttii lukemisesta sekä rivien väleihin kätkeytyvistä ajatuksista ja oivalluksista.

Kommentoi

Mainos

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme