Mainos
Mainos

Lukemattomia kirjoja

Mielipiteet

Voi heitä jotka urheilusankareita tarvitsevat

Jonathan Wilson: Angels with Dirty Faces. How Argentinian Soccer Defined a Nation and Changed the Game Forever. Nation Books. 2016. 411 s.

Kun valtionpäämies änkeää samaan tilaan jalkapallojoukkueen kanssa, tietää että lajissa on enemmän populistista potentiaalia kuin postimerkkeilyssä.

Ja kun kyse on Argentiinasta, jalkapallolla on väliä. Tuo yllä mainittu presidentti oli Julio Roca, joka vuonna 1904 oli seuraamassa, kun Englannista saapunut Southampton pelasi Buenos Airesissa brittitaustaista Alumnia vastaan. (Argentiinassakin jalkapallo oli aluksi the English game, mikä näkyy monien seurojen nimissä River Platesta ja Racingista Boca Juniorsiin ja Newell´s Old Boysiin, Leo Messin lapsuuden seuraan.)

Roca, Juan Perón, 1970- ja 80-lukujen sotilasjuntta, Carlos Menem, Mauricio Marci – kenelläkään johtajalla ei ole ollut varaa jättää hyödyntämättä urallaan jalkapalloa yhteiskunnallisena ja maan identiteetin tekijänä ja heijastajana.

Nykyinen presidentti Macri toimi aiemmin yhden maailman tunnetuimman seuran, buenosairesilaisen Boca Juniorsin puheenjohtajana. Hänen johdollaan seura myös sopeutui nykyjalkapallon bisnesmalliin – hyvässä ja huonossa.

Jalkapallokirjailija ja –toimittaja Jonathan Wilson kirjoittaa värikkäästi ja kriittisesti jalkapallon ja argentiinalaisen identiteetin sekä politiikan ja talouden menestysten ja katastrofien yhteenkietoutumisesta.

Kansan ja älymystön peli

Argentiinassa jalkapallo on sekä kansan syvien rivien että älymystön peli. Arvostetut kirjailijat eivät kaihda kirjoittaa lajista. Argentiinalaisia valmentajia pidetään taktisina neroina, he ovat yksi vientituote maailmalle, tuhansien jalkapalloilijoiden ohella.

Argentiinassa jalkapallo on heijastanut kansakunnan psyyken taaksepäin katsovaa ylimielisyyttä, mutta myös pelkoa jälkeenjääneisyydestä ja sen vaikutuksesta identiteetille ja kansalliselle itsetunnolle.

Wilsonin mukaan 1920-luvulta lähtien Argentiina on yhdistänyt kansallisen luonteen argentiinalaiseen pelitapaan. Se johti välillä eristäytymiseen kansainvälisestä jalkapallosta, välillä vei huipulle, sieltä romahdukseen, ylös, ja taas vuoristorataa eteenpäin.

Pibe edustaa vapautta ja vastuuttomuutta

Argentiinassa romanttinen näkemys aidosta jalkapalloilijasta on pibe, katujen ovela ja väkkärä poika, joka resuisessa paidassaan selviää kovassa ympäristössä, vivezan hengessä sääntöjä kiertäen, jos niin on tarvis.

Pibeen liittyy käsitys vapaudesta, spontaaniudesta ja lapsenomaisesta vastuuttomuudesta, kuten Wilson lainaa sosiologi Sergio Lewinskyä. Tähän myyttisen huolettomaan pelitapaan sekä argentiinalaispelaaja Federico Vairon sanoihin 1950-luvun pelaajatähdistä viittaa kirjan nimike likaisista kasvoista (caras sucias).

Argentiinan mattinykänen

Jumalaisin pibe on tietysti Argentiinan mattinykänen Diego Maradona, jonka kunnioitusta on ulkopuolisen vaikea käsittää. Pelaajana kertakaikkisen huikean Maradonan lukuisista toikkaroinneista ja urpouksista rakentuu traaginen tarina pibestä, jota elämä ja hännystelijät ovat armotta hyväksikäyttäneet – ja joka ei näe itsessään mitään vikaa.

Barcelonassa pelaava supertähti Leo Messi ei ole koskaan päässyt Maradonan tavoin argentiinalaisten sydämiin ja psyykeeseen. Hän lähti jo nuorena Atlantin toiselle puolelle, eikä hänessä ole perinteistä piben karaktääriä.

Jalkapallon ja kansallisen identiteetin epävarmuudesta ja heilumisesta – jos sen näin haluaa nähdä – kertoo myös valmentajien edustamien pelityylien vastakkaisuus.

Oli César Luis Menottin ”vasemmistolainen” luovuutta, taitoa ja yleisölle pelaamista korostava menottismo ja Carlos Bilardon ”oikeistolainen” voitto vaikka ilman tyylipisteitä ja vastustajan jalat katkoen –pelitavan bilardismo. (Kolmantena suuntana on modernein Marcelo Bielsan pelifilosofia.) Vaikea sanoa kumpi voitti, sillä sekä Menotti että Bilardo johtivat Argentiinan maailmanmestaruuteen.

Maa sekaisin, huliganismi voi hyvin

Argentiinan kansallinen jalkapallo nyt sekavassa tilassa. Sarjajärjestelmää rukataan tuon tuosta, talousvaikeudet vaivaavat seuroja, parhaat pelaajat ostetaan ulkomaille, seurojen kannattajien ääriryhmät, barras bravas, turmelevat peliä väkivallallaan ja yhteyksillään järjestäytyneeseen rikollisuuteen.

Lajin globalisaatio on haalistamassa lajin merkitystä argentiinalaisuudelle. Wilsonin mukaan maan jalkapallosta ”on tullut jotain jota pelataan muualla”.

Maan ja lajin synkimpiä aikoja oli 1970- ja 80-luvun sotilasdiktatuuri. Argentiinassa pelattiin 1978 MM-kisat. Ne olivat sotilasjuntan näyteikkuna ulkomaailmaan, mutta Wilson kuvaa riipaisevastikin, mitä kisat tarkoittivat argentiinalaisille.

MM-kotikisat 1978 yhä vaikea pala

Kisat olivat sekä menestys että yhä painava trauma. Vasemmistolainen Menotti johti maansa mestaruuteen, mutta yhä keskustellaan – tai enemmänkin vältellään keskustelua – pelaajien, Menottin ja kisahuumasta nauttivien argentiinalaisten osuudesta sotilasjuntan rakentamaan julkisuustemppuun.

Kisat keräsivät ulkojalkapalloilullista huomiota ulkomailla. Sotilasjunttaa arvosteltiin, mutta oli myös niitä, jotka nielivät siimaa myöten kenraalien propagandan. Kisat eivät olleet täydellinen pr-voitto juntalle, eivätkä ne onneksi pelastaneet upseereja sittemmin historian ja oikeuden tuomiolta.

Argentiinalaisten ja muunmaalaisten MM-kisoihin osallistuneiden pelaajien suhtautumisesta sotilasjunttaan on kirjoitettu tarua ja totta.

Vasemman laidan pelaajia

Näitä väitettyjä reaktioita on kaivellut espanjalaistoimittaja Quique Peinado vasemmistolaisia jalkapalloilijoita käsittelevässä kirjassaan Futbolistas de izquierdas (lée/me, 2015, 271 s.)

Olivatko jalkapalloilijat ns. valveutuneita? Eivät juurikaan, mikäli Peinadon kirjan luvun otsikkoon on uskomista: Kun jalkapallo vaikeni.

Jo aiemmin on tiedetty, että Menotti kehotti pelaajiaan ennen MM-loppuottelun alkuvihellystä katsomaan yleisöön, ei sotilasjuntan johtajaa Jorge Videlaa aitiossaan.

Poliittisesti tietoisina pidetyistä hollantilaisista vain Wim Rijsbergenin on todettu käyneen tervehtimässä juntan kidutuskellareihin kadonneiden äitejä Buenos Airesin Plaza de Mayon aukiolla.

Hellström purki myytin

Siellä ei käynyt myöskään Ruotsin maalivahti Ronnie Hellström, vaikka legenda toisin kertoo. Hän kyllä kertoo tavanneensa kadonneiden äitejä, mutta ei Plaza de Mayolla. ”Pari kolme pelaajaamme kävi aukiolla, kaksi tai kolme, mutta en muista ketkä”, Quique lainaa Hellströmin haastattelua vuodelta 2008.

Peinadon kirja on henkilökavalkadi vasemmistolais-humanistisen aatteen elähdyttämistä pelaajista. Sen suuri puute on, että aika moni Peinadon haastateltavaksi haluama kieltäytyi kunniasta. Hän joutuu referoimaan muita lähteitä.

Tunnetuin jututettavaksi suostunut on italialaisen satamakaupungin juuristaan ylpeän Livornon suuri poika, maaleja tehtaillut Cristiano Lucarelli, jonka huippuvuodet osuvat 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle.

Livornon kova kundi Lucarelli

Peinado kuvaa vahvasti Lucarellin vaikean ja anteeksipyytelemättömän suhteensa jalkapalloon ja seuransa Livornon joihinkin äärikannattajiin. Sivuilta myös hehkuu läpi Lucarellin intohimo kotikaupunkiinsa. Hän on vakaumuksen tiensä omaehtoinen kulkija, jolla ei ollut ongelmia tulla toimeen julkifasistina tunnetun huippupelaajan Paolo de Canion kanssa.

Eniten Peinado on saanut irti baskipelaajista. Tavalliselle suomalaiselle jalkapallon seuraajalle suurin osa heistä on kuitenkin tuntemattomia.

Maailmalta Peinado on poiminut muun muassa nyt yhteiskunnallisesti aktiivisena toimivan, vuoden 1998 maailmanmestarin Ranskan Liliam Thuramin, ja samasta maasta 1950-luvun tähtien Just Fontainen ja Raymond Kopan duunarisympatiat ja ay-aktivismin. (Pelaajien oikeus- ja sopimusturva oli tuohon aikaan olematon).

Brasiliassa itsensä lääkäriksikin lukenut pelaajalegenda Sócrates Brasileiro Sampaio de Souza Vieira de Oliveira, paremmin tunnettu taiteilijanimellä Sócrates, kirjaimellisesti kokeilutti kollektiivista päätösvaltaa seurassaan Corinthiansissa 1980-luvulla.

Peinado on myös löytänyt sosiaalidemokraattisen mallijoukkueen kirjaansa. Se on 1970- ja 80-lukujen Göteborgin IFK. Menestysvuosina valmentajana toimi eräs Sven-Göran Eriksson.

Janne Hopsu

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme