Mainos
Mainos

Lukemattomia kirjoja

Mielipiteet

Itsemurhaajat keskuudessamme

Katariina Vuori Jonna Pulkkinen: Kourallinen tabuja - kertomuksia itsemurhasta (Atena 2014)

Arvio: Pertti Nyberg

Tämän kirjan lukeminen on raskasta. On emotionaalisesti vaikeaa lukea parisataa sivua yksityiskohtaisia kertomuksia kehnosta lapsuudesta, välinpitämättömistä vanhemmista, koulukiusaamisesta, masentumisesta, perheväkivallasta, pettämisestä, epäonnistuneista ihmissuhteista, alkoholismista, välinpitämättömästä tai vaikeasti saatavilla olevasta hoidosta ja lopulta lukuisista itsemurhayrityksistä.

Kolme itsemurhaa päivässä

Keskuudessamme on yllättävän paljon ihmisiä, joilla ei mene hyvin. He voivat olla työelämässä opettajina tai sairaanhoitajina, nuoria tai eläkeläisiä, naisia tai miehiä. Joka tapauksessa heitä on liian paljon. Kaikkea tuskaa ovat jakamassa ystävät ja lähiomaiset.

Päivittäin Suomessa noin kolme ihmistä onnistuu tappamaan itsensä. Tämän lisäksi on lukuisia ihmisiä, jotka yrittävät itsemurhaa tosissaan tai näyttääkseen hätäänsä. Ehkä joku heistä on juuri nyt vieressäsi.

Monta kertaa itsemurhan tehneen läheinen kyselee miksi-kysymyksiä. Yleensä niihin ei tule vastausta. Ehkä tämän kirjan itsetuhoisten ihmisten elämäntarinat antavat jonkinlaisia vastauksia. Ainakin ne antavat ajattelemisen aihetta kanssaihmisille - esimerkiksi kaikille entisille koulukiusaajille ja muille toisten alistajille. Herkempi siuelu ei välttämättä kestä jatkuvaa nöyryytystä.

Suorasukaisia kertomuksia

Kourallinen tabuja -kirja on siis varsin suorasukainen. Alun muutaman sivun faktaosion jälkeen kirjan sisältö on yksinomaan minä-muodossa kirjoitettuja ihmiskohtaloita. Monessa kirjotuksessa kertojalla on jonkinlainen psyykkinen diagnoosi ja sen lisäksi rajua alkoholinkäyttöä, mutta mukaan mahtuu myös varsin tavallisten ihmisten tarinoita.

Kertomuksia lukiessa tuntuu, että jotkut vain ovat alttiimpia päättämään päivänsä vastoinkäymisten yllättäessä. Toisaalta välillä ihmettelee, miten jotkut paranemaan pyrkivät ihmiset saattavat kohdata niin paljon epäonnea elämässään. Mitä pitää vaikkapa ajatella ihmiskohtalosta, jossa ihminen saa itsemurhayritysten jälkeen psykoterarpiaa ja saa sitten kuulla oman terapeuttinsa tehneen itsemurhan. Sittemmin löytyy niin sanottu vertaistukiystävä, joka myös tekee itsemurhan.

Kirjan koukuttavuus perustuu osin tarinoihin, joiden sisältö on välillä täysin absurdi. Lukija vain miettii, voiko jollakulla mennä kaikki asiat todellakin noin päin mäntyä. Näyttää voivan.

Tämän kirjan ehkä todellinen ansio on siinä, että se kertoo kokijoiden suulla Suomen terveydenhuollon vaihtelevasta tasosta. Edelleen itsemurhaa yrittävien on vaikea saada hoitoa ja edelleen itsemurhaa yrittävien lähiomaisten on vaikea käsitellä tapahtunutta. Itsemurha on vieläkin tabu, vaikka siitä puhutaan huomattavasti enemmän kuin vaikkapa ennen psyykelääkkeiden keksimistä.

Pertti Nyberg

Kirjoittaja toimii uutistuottajana MTV uutisissa.

Kourallinen tabuja -kirjassa on parikymmentä itsemurhaa yrittäneen tai itsetuhoisen ihmisen elämänkertomusta. Kustantajan luvalla julkaisemme alla yhden tällaisen tarinan.

Nainen, 35

Olen yrittänyt itsemurhaa yhteensä kymmenkunta kertaa,

osa yrityksistä on ollut lieviä, osa vakavampia. Ensimmäisen

kerran yritin itsemurhaa joskus 1990-luvun

lopulla, en kylläkään oikein tarkkaan muista milloin.

Vanhempani kuolivat 90-luvun puolivälin jälkeen, ja tapahtui

siinä kaikkea muutakin. Oli todella tuskainen olo. Ylipäätään

se ajanjakso 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun alkuun

oli aika hämärää. Oli rakkaushuolia ja raha-asiatkin kaatuivat

päälle.

Jos kaikkinensa ajattelen asiaa, en varmaan koskaan ole

todella halunnut kuolla. Ensimmäisessä yrityksessä ilmoitin

asiasta kaverilleni ja seuraavana päivänä heräsin sairaalasta.

Söin kymmeniä särkylääkkeitä, mutta mitään pysyviä sisäelinvaurioita

ei onneksi tullut. Kaveri ehti väliin tarpeeksi aikaisin.

Olin kyllä aika humalassa.

Herättyäni sairaalassa olo oli kaikkinensa helpottunut.

Mutta se kohtelu sairaalassa tuntui inhottavalta, turhauttavalta

ja välinpitämättömältä. Että taas yksi näitä. Olin ensimmäisen

yrityksen jälkeen sairaalassa kaksi päivää.

Seuraava yritys taisi olla vuonna 2003, kesällä. Olin edellisenä

jouluna valmistunut lähihoitajaksi. Asiat olivat hyvin,

olin töissäkin. Oli aikaa ajatella asioita kun tiivis opiskeluaika

jäi pois. Sinänsä asiat olivat siis hyvin, mutta jotenkin taas oli

sellainen, että en jaksa taas jotain suhteen viritystä. Humalaspäissäni

keksin, että tempaistaan vähän vahvaa kipulääkettä,

varmaan siis kymmeniä nappeja. Viimeisin itsemurhayritykseni

oli viime elokuussa, kolme kuukautta sitten. Se oli kyllä

lähinnä sellainen hätähuuto, että tarvitsen isompaa apua.

Niitä ahdistavia asioita on niin paljon. Tietenkin tähän

vaikuttaa aiemmin tehty väärä diagnoosi: minua on hoidettu

masennuspotilaana, oikea diagnoosi eli diagnoosi kaksisuuntaisesta

mielialahäiriöstä on saatu tehtyä vasta äskettäin.

Kaikkeen liittyy myös aina alkoholi ja olo siitä, että olen aivan

turha ihminen. Että kukaan ei välitä. Itsetuntoni on todella

matalalla. Koen, että en ole ihmisenä minkään arvoinen. On

siinä varmaan kateuttakin. Parhailla kavereilla on mies ja lapsia.

Itselläni on työ ja kaksi kissaa. Vaikka en minä oikeasti

niitä lapsia kadehdi. Enhän pysty edes itsestäni huolehtimaan.

Ja ihan omasta päästä tämä lähtee, tämä tällainen ajattelu. Ei

minua kukaan ole niin sanotusti moittinut.

Nykyään en käytä alkoholia lainkaan, mutta voisin sanoa,

että 1990-luvun puolivälistä 2000-luvulle olin kolmasosan elämästäni

humalassa. Kun pääsin työelämään, alkoholin ottamisesta

tuli normaalia. Ei voi sanoa, että se olisi ollut ongelma.

Toisen lääkeyliannostuksen jälkeen olin viitisen päivää sairaalassa.

Kysyin siellä itse, pääsisinkö hoitoon »tien toiselle

puolelle» eli osastolle. Pääsin, ja olin siellä viikon. Sitä kautta

asiat alkoivat taas rullata. Siitä alkoi terapia. Kaksi kertaa viikossa

viiden vuoden ajan. Se auttoi kyllä ihan hirveästi eteenpäin.

Joulukuussa 2008 terapia sitten loppui. Loppua roikotettiin

edessäni puolentoista vuoden ajan. 2010 asiat alkoivat taas

mennä pieleen. Minulla ei ollut kontaktia oikein mihinkään ja

taas rupesi tulemaan näitä itsensävahingoittamisjuttuja eli käsivarsien

viiltelyä, yleensä alkoholin vaikutuksen alaisena. Nyt

viime kesänä alkoi olla taas viinaa ja lääkkeitä.

Viimeisin hoitojakso oli kun laitoin sähköpostia avohoitajalleni.

Sitä kautta pääsin terveyskeskuslääkärin vastaanotolle,

ja sieltä sain lähetteen psykiatriselle osastolle. Vietin siellä neljä

viikkoa.

Oloa on helpottanut paljon se, että nyt viime aikoina olen

pystynyt nukkumaan. Ja oikea lääkitys. Aiempi masennuslääkitys

vain pahensi tilannetta. Nyt opettelen elämään uuden

diagnoosini kanssa. Tunnepuolella uutta diagnoosia on vaikea

hyväksyä, vaikka järki sanoo, että joo joo, tämä uusi diagnoosi

on hyvä. Olen tämän kuun loppuun saakka sairauslomalla,

sitten aloitan työt puolikkaalla työajalla.

Jos vain ensimmäisellä kerralla, ekalla itsariyrityksellä, se

hoitohenkilökunnan kohtelu olisi ollut erilaista. Mutta se oli

aika tylyä. Jos se olisi ollut erilaista, olisin voinut avata suuni

ja sanoa, että tarvitsen enemmän apua. Siinä hoidettiin vain

se akuutti tilanne ja potkaistiin pihalle.

Välillä, etenkin kun tämä toipuminen on vielä vaiheessa,

tuntuu että voisin painua talviunille kuin karhu. Piiloon pahaa

maailmaa, vaikka ei kai se maailma paha ole. Miten sen

osaisin sanoa? Että pääsisin jonnekin, missä ei tarvitsisi ajatella

yhtään mitään. Eikä olisi ensimmäistäkään tuttua ihmistä.

Sitä on vaikea kuvata sanoin. Tässä vaiheessa, kun lääkitys

alkaa olla balanssissa, niin helpottaa varmasti. Välillä on kyllä

täysi luovuttamisen fiilis. Onneksi se jää vain ajatuksen tasolle.

Teen käsitöitä, virkkaan ja kudon. Joskus kirjoitan runoja,

kun tulee sellainen luomisen tuska, että pitää saada sanat paperille.

Ulkoilen aika harvoin. Tekeminen on laiskaa.

Ystäväni kyllä tietävät itsemurhayrityksistäni, mutta emme

me keskustele siitä, mitä on tapahtunut tai mitä olen tehnyt.

Varsinkin nyt kun olin osastolla, enemmänkin keskusteltiin

tästä uudesta diagnoosista. Sillä lailla olen saanut enemmän

ymmärrystä omiin tekemisiini. Että mikä on hyvää ja huonoa.

Ensimmäinen itsemurhayritys oli kaikkein vakavin, silloin

tehtiin vatsahuuhtelu. Muut ovat hoituneet hiilellä. Hoitajien

suhtautuminenkin on parantunut, ehkä siksi, että näkivät,

etten ole ensikertalainen. En ole kokenut, että ei olisi kuunneltu

ja olisi sen vuoksi ahdistavaa. Esimerkiksi tämän viimeisimmän

yrityksen jälkeen, vaikka pääsin heti seuraavana päivänä

kotiin, ei lainkaan jäänyt olo, etteivätkö he olisi yrittäneet

auttaa. Asian kanssa ei tarvinnut jäädä yksin. En sitten tiedä,

oliko silloin ensimmäisellä kerralla töissä joku eläkkeelle jäävä,

viimeistä päivää töissä oleva hoitaja, jota vain ei kiinnostanut.

Tällä hetkellä olen yhteydessä mielenterveystoimistoon

kerran pari viikossa, esimieheni ja osa työkavereistani tietävät

asiasta. Lähipiiri tietää mitä tehdä, jos homma menee manian

puolelle. On helpompi elää, kun tietää asioiden syyt.

Minua kiusattiin koulussa. Lähinnä ihan typeristä asioista:

en omistanut leviksiä vaan pukeuduin halpoihin vaatteisiin,

tai että oli kotiintuloajat, tarvittaessa sain arestiakin. Kasvotusten

saatettiin olla hyvää pataa, mutta selän takana puhuttiin

pahaa. Olin kyllä melkoinen rämäpää, että hyvä vaan, että on

ollut rajoja. En minä mitään rikollista tehnyt, mutta olin vaan

aina menossa. Minulla oli vilkas mielikuvitus.

Sairastumiseni juontaa mielestäni vanhempieni kuolemasta.

Oireilin somaattisesti, mutta mitään ei löytynyt. Ramppasin

jopa reuma- ja astmatutkimuksissa. Astma jopa löytyikin

pari vuotta sitten.

Vanhempani jäivät junan alle baarireissun jälkeen, he olivat

vähän päälle nelikymppisiä. Uskon, että isäni halusi lähteä

ja ottaa äidin mukaansa. Olin silloin toisella paikkakunnalla

koulussa kun se tapahtui. Olihan se kiva tulla bussilla kotia.

Olisin saanut apua, mutta kieltäydyin. Sukulaiset painostivat

kriisiterapiaan, mutta olen sellainen, että jos pakotetaan, en

tee mitään. Psykologikin vaikutti vastenmieliseltä.

Ennen vanhempieni kuolemaa minulla oli ollut paniikkihäiriön

tapaisia oireita vuoden verran, mutta ne olivat pysyneet

hallinnassa. Mielestäni tämä kaikki on ollut vain ikävien

yhteensattumien yhteenlaskettu summa. Vasta 2000-luvulla

olen alkanut ymmärtää asiaa.

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme