Mainos
Mainos

Mielipiteet

Artikkelityypit

Kenraalit, sheikit ja jihadistit jalkapallokentällä

James M. Dorsey: The Turbulent World of Middle East Soccer. Oxford University Press. 2016. 359 s.

Futishullussa Egyptissä jalkapallokausi alkoi nyt syyskuussa suljetuin ovin – jo neljättä vuotta peräkkäin. Kyse ei ole lajikorruptiosta, rahan puutteesta tai huonosta pelin tasosta, sillä Egypti on Afrikan ja Lähi-idän jalkapallon suurvalta.

Egyptiä tukahduttavasti johtava sotilaskomento, presidenttinään entinen marsalkka Abdel Fattah al-Sisi, pelkää niin kutsuttuja ultra-faneja. Ultrat ovat kiihkeimpiä, vannoutuneimpia ja järjestäytyneitä seurojensa kannattajia, Euroopasta Lähi-itään.

Ultrilla oli näkyvä rooli Egyptin silloisen presidentin Hosni Mubarakin kaatamisessa alkuvuodesta 2011. He eivät myöskään ole tyytyneet katsomaan vierestä, kun Mubarakin jälkeiset lupaukset paremmasta elämästä ovat jääneet valtakoneiston kähminnän ja väkivallan jalkoihin.

Yhdysvaltalaisen journalistin ja tutkijan James Dorseyn kirja Lähi-idästä kertoo sen, minkä monet poliittiset johtajat haluavat korulausein kiistää: Urheilu, ja erityisen usein kaikkialla suosittu jalkapallo, on politiikkaa.

Hallitsijat omivat jalkapalloa

Lähi-idässä(kin) valtaapitävät ovat pyrkineet omimaan jalkapalloa. He omistavat seuroja, ja puhuvat holhoavasti kannattajille: ”Maamme pojat ja tyttäret...” Patriarkaalinen, alaspäin katsova puheenparsi ei kuitenkaan sosiaalisen median ja yhä avoimemman tiedonkulun aikakaudella enää pure.

Stadioneista on tullut protestien estradeja ja megafoneja, mutta myös kirjaimellisesti taisteluareenoja. Helmikuussa 2012 Port Saidissa kuoli 74 kairolaisen al-Ahly-seuran kannattajaa ottelun jälkeisessä väkivallassa. Jäljet johtavat sylttytehtaalle eli vihattuun turvallisuus- ja valtakoneistoon.

Viime vuonna Egyptin viranomaiset listasivat ultrat terroristijärjestöiksi. Jos al-Sisi pelkää ultrafaneja, myös Turkin yhä suuruudenhullumpi presidentti Recep Tayyip Erdogan, itsekin suuri jalkapallon ystävä, kokee ultrat uhkana. Egdogan on onnistunut politiikallaan yhdistämään Istanbulin perinteisesti toisiaan vihaavien suurseurojen Galatasarayn, Fenerbahcen ja Besiktasin kannattajia yhteisiin mielenosoituksiin.

Dorsey osoittaa vakuuttavasti, että jalkapallo ei ole vain valtaapitävien vastustamista. Hän avaa sitä, miten seurojen kautta näyttäytyvät yhteiskuntien poliittiset ja sosiaaliset jakolinjat Jordaniasta Israeliin, Libanonista Syyriaan.

Naisfutis yhä vaikeaa

Iranissa maajoukkueen menestys kansainvälisessä jalkapallossa on luonut kansakuntaan yhtenäisyyttä syvien sisäisten jakolinjojen yli. Vanhoillisille jalkapallo näyttäytyy kuitenkin myös uhkana ”perinteisille” arvoille, kuten naisen asemalle.

Kielteinen suhtautuminen jalkapalloon ja erityisesti naisten pelaamiseen näyttäytyy jopa koomisena, ellei kyse olisi suoranaisesta sorrosta. Saudi-Arabiassa vanhoilliset uskonoppineet vastustavat naisten urheilemista, koska se korruptoi moraalia, on saatanallista ja rappiollista. Naisten hyppiminen ja juokseminen voi vahingoittaa immenkalvoa ja tuhota siten heidän pääsynsä avioliittoon. Muunlaisista kunniakysymyksistä puhumattakaan.

Uskonnollis-patriarkaalista typeryyttä vastaan on kuitenkin ryhdytty kamppailemaan, jopa saudeissa. Näkyvästi naisten jalkapallon eteen on tehnyt töitä myös esimerkiksi Jordanian prinssi Ali bin Ali Hussein, joka on pyrkinyt myös kansainvälisen jalkapalloliitto Fifan puheenjohtajaksi. On kuitenkin selvää, että Lähi-itä on yhä vihamielinen ympäristö naisjalkapallolle.

Jihadistit hyödyntävät lajia

Myös jihadistien on ollut pakko pelata jalkapallon poliittista ja sosiaalista peliä, tahtovat he sitä tai eivät.

Vaikka osa heistä pitää lajia länsimaisena turmeluksena, saatanallisena ja kaikkena muuna uskon vastaisena, Dorsey muistuttaa, että jotkut heistä näkevät sen hyödyt omalle toiminnalleen. Suosittu laji kerää yhteen nuoria, joita voi sitten propagoida ja rekrytoida. Ja jalkapallon harjoittaminen luo kurinalaisuutta, päämäärätietoisuutta, organisoitumiskykyä ja verkostoitumista.

Arabimaailma näkyy vahvasti myös kansainvälisessä jalkapallossa.

Pehmeän vallankäytön väline

Erityisesti Arabian niemimaan valtioille jalkapallo on väline arvostuksen ja niin kutsutun pehmeän vallankäytön hankkimiseen ja toteuttamiseen.

Upporikkaat arabisheikit ostavat suuria ja perinteisiä eurooppalaisia jalkapalloseuroja. Qatar sai kaapattua lajin kruununjalokiven, MM-kisat, järjestettäväkseen vuonna 2022. Valinta herätti hämmästystä eri puolilla maailmaa. Nyt tutkitaan, syyllistyikö Qatar lahjontaan saadakseen kisat. Stadionien työmailla Qatarissa on kuollut siirtotyöläisiä, joita kohdellaan jopa kuin nykyajan orjia.

Dorsey on monipuolisella kirjallaan tuonut päivänvaloon varteenotettavaksi poliittiseksi ja yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi supersuositun lajin, jota Lähi-idässä on pelattu ja kannatettu kiihkeästi jo vuosikymmeniä.

Jalkapallon kautta kanavoituvat poliittiset protestit, etniset sekä uskonnolliset erimielisyydet ja paine yhteiskuntien modernisoitumiseen, kuten sukupuolirooleissa.

Ei ihme, että Egypti haluaa pitää stadioninsa suljettuina. Ajan hermolla olevissa, nuorison energiaa pulppuavissa katsomoissa kun vaaditaan maalien lisäksi perustavaa laatua olevia muutoksia elinoloihin.

Janne Hopsu

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa

Käytämme palveluissamme evästeitä parantaaksemme palveluiden käyttökokemusta. Jatkamalla palvelun käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Tutustu päivitettyyn tietosuojakäytäntöömme